Tien laidass oli mökki!

Onpa hauska kohdata teitä täällä taas. Mitä kuuluu?

Meille kuuluu oikeastaan aika hyvää. Minusta tuli siis silloin vuosi sitten pappi, Markku jatkaa entisessä työssään vanhustyön pappina ja silmäterämme Uuno on 9-vuotias koululainen.

Sisko Liinu opiskelee lukiossa ja aikuiset sisarukset opiskelevat ja tekevät työtä pääkaupunkiseudulla, kuka mitäkin.

Tällä hetkellä poikamme elämää ravisuttaa rakkaus!

Hän on kohdannut niin korkean rakkauden ilmentymän, että matkalla Kittilästä Ouluun soitti siitä kolme kertaa.

- Se punastui! hän väitti koirastamme. – Joo, ja nuuhkivat toistensa pyllyjä!

Niin rakastuneita Uuno ei ole ikinä tavannut ja se pitää miehen täpinöissään. Tai sitten äitiä vedätetään. – Kohta saadaan häät!

Elämä tässä kohta neljä vuotta myös kehitysvammaperheen statuksella kulkeneessa sakissa on siis edelleen – tai toisinaan – hyvin hauskaa.

Jos emme ole liian väsyneitä, jos töitä ei ole ollut liian paljon ja jos Uuno ei jännitä liikaa jotakin tulevaa asiaa.

Usein j o s ei täyty, ja olemme liian väsyneitä, liian kiireisiä ja Uuno on stressaantunut uudesta avustajasta tai tulevatko naapurit hänen juontokeikalleen (meidän olohuoneeseen) seuraavalla viikolla tai että pitääkö jouluna taas kaivaa riisipuurosta sitä ärsyttävää mantelia (ja kilpailun voittaa Topi) tai miksi hän ei saa uusia tennareita.

Mää haluan! Mää haluan! Mää haluan!

Yksi ongelma on se, että meillä ei ole mummolaa eikä kesämökkiä. Ei sellaista paikkaa, minne voisi välillä mennä Uunon kanssa yöksi – vaihtaa siis maisemaa – tai minne me vanhemmat voisimme mennä tekemään rauhassa töitämme, olemaan joskus kahdestaan tai jompikumpi vanhempi rauhassa olemaan yksin tai isosisko rauhassa koeviikkoa varten lukemaan.

Nokkela lukija ehti havaita, että avainsana on r a u h a s s a.

Uunon kehitysvamma on edennyt siihen suuntaan, että rauha on aika vähissä.

Arkielämä sujuu hyvin, kun asiat aamulla toistuvat tarkalleen tietyssä järjestyksessä. Iltapäivä on hankalampi. Uuno tulee kotiin klo 15 jälkeen ja on päivästä väsyneenä kiukkuinen kuin ampiainen. Puolessatoista tunnissa tilanne on ohitettu enemmän tai vähemmän tyylikkäästi ja ilta sujuu hyvin, jos joku koko ajan keksii tekemistä tai ohjaa olemista.

Niin juuri, olemista!

Itseohjautuvuus on Uunolle vaikeaa ja sen vuoksi olemisesta on perheessä muilla eniten pula. Luojan kiitos tähän on saatu myös apua.

Illalla klo 21 lapsi on yleensä unten mailla. Nukutushetki on ihana. S-kieli otetaan käyttöön (”silitä”), iltarukous on omaperäinen ja jutut ovat kivoja.

”Isä, pliis opeta mullekin, miten puhutaan unissa!”

Arki on siis vaativaa, mutta niinhän se on kaikissa lapsiperheissä. Tässä kertomia lisää se, että tulevaisuudessa tilanne ei tule varsinaisesti helpottumaan, ja ennen kaikkea se, että erityislapsiperheissä ei vaativuus jää arkeen.

Vaativia ovat ennen kaikkea lomat ja pyhät, jolloin arkirutiinit ei kuljeta päivää eteenpäin.

Miten ihmeessä tässä kahden papin uusperheessä sitten selvitään?

Hyvin, kun tarkastellaan koko ajan vain omaa elämää, eikä sitä, kuinka tätä kuuluisi elää.

Nyt nimittäin olemme päättäneet, että jo loppuivat uupuneiden vanhempien minilomat omppuhotellissa, saatikka jossakin vielä heikkotasoisemmassa homepesässä, jonne olemme paenneet silloin tällöin olemaan r a u h a s s a.

Olemme vuokranneet perheellemme yksiön kaupungista!

Se on meidän kesämökki ja mummola, hiljaisuuden retriitti ja työhuone. Se on paikka viettää vanhempien aikaa yhdessä (lemmenpesä!) tai yhden lapsen kanssa kerrallaan.

Tai yksin.

Vaikka tätäkin ”kesämökkiä” on kallis pitää, rahaa ei kulu huussi- tai veneremontteihin eikä sukulaisille kannettaviin tuliaisiin, saatikka perennoihin ja uuteen ruohonleikkuriin.

Perheen nuoret aikuisetkin ovat innoissaan. Nyt he voivat tulevilla lomillaan olla paitsi rakkaan pikkuveljen kanssa, saada myös omaa aikaa ja rauhaa kotikaupungissa kavereidensa kanssa. (Ei bileitä! toim.huom.)

Tässä kesämökissä keskitytään lukemiseen ja elokuviin. Siellä mietitään saarnoja, käydään yksin tai yhdessä hiljaisilla kävelylenkillä ja puhutaan keskeyttämättömiä pitkiä puheluita ystävien kanssa.

Latautumaan pääsee se, joka on eniten oman olemisen tarpeessa.

Kerran kuukaudessa sinne pääsee yöksi myös veljespari, joista toisella heiluu rakastuneena häntä ja toisella todennäköisesti jaloissaan uudet tennarit

P.s. Olen siis jatkanut Kehitysvammaliiton blogistina taas! Kerran kuukaudessa kerron, mitä meille kuuluu. Kerro sinäkin, mitä sulle kuuluu – vaikka kommentissa.