TÖKS

Ainakin kaikki, joilla on lapsia, tietävät mitä on raivari. Viiimeistään kolmevuotian uhmaiässä jokainen itseään kunnioittava piltti hankkiutuu tilanteeseen, josta hänet kannetaan kirkuvana puikkona ulos kaupasta.

Minulle on syntynyt käsitys, että kehitysvammaisten perheissä raivarit tunnetaan erityisen hyvin. Valitettavasti ne toistuvat yleensä muulloinkin kuin uhma- tai murrosiässä.

Sanoja ei ehkä ole, ainakaan negatiivisille tunteille, elämä on kaoottista, väsynyttä, kuumaa, kylmää... tai sitten se vain on TÖKS.
Ilman mitään erityistä syytä tilanne jumittuu kaupassa, kirjastossa, uimahallissa. TÖKS. Ja kaveri ei liiku, ei toimi, eikä suostu mihinkään. TÖKS.

Meillä tämä TÖKS-puoli tunnetaan kohtalaisen hyvin. Neuvotteluilla, kärsivällisyydellä, oveluudella, huumorilla sekä perinteisillä kiristyksellä, lahjonnalla ja uhkauksella päästään yleensä eteenpäin, mutta ei aina.

Joskus kannetaan ISO kirkuva puikko kaupasta ulos. Ja se näyttää ja tuntuu pahalta, kaikista. Onneksi näitä tilanteita on ollu vain harvoin. Yhden kuvasin viime kesänä päiväkirjaani. Olimme juuri tulleet Kreikan lomamatkalta.

"Suomen kamaralla iskee kriisi. Tilaamme paikalliselta huoltoasemalta pojalle lihapullat ja muusin, joita joudumme odottelemaan ainakin puoli tuntia. Kun ruoka viimein tulee, hän ilmoittaa, että hän ei syö, vaan haluaa uuden dvd:n. Mikään keskustelu ei auta. Raivoa, raivoa, raivoa! Olemme kaikki väsyneitä ja kiukkuisia. Suutun lopulta itsekin ennennäkemättömällä tavalla ja talutan pojan kiukusta kihisten auton. Keskustelun volyymi herättää ulkopöydissä istuneiden mielenkiinnon. Tunnen selässäni paheksuvia katseita. Juuri siten olen katsonut itsekin hallintansa menettäneitä äitejä..."

Olen miettinyt sata kertaa, kuinka toimia tilanteessa, jossa neuvottelut eivät auta ja lasta on vain pideltävä kiinni tai voimaa käyttäen vietävä autoon. Lapsen diagnoosi ei näy päällepäin, ellei ole erityisesti perehtynyt asiaan.

Näin ollen sivulliset eivät sitä kautta voi ymmärtää tilannetta. He joko pitävät vanhempia täysin epäonnistuneina kasvattajina, lasta maailman hirveimpänä kakarana tai tekevät ehkä lastensuojeluilmoituksen.

Esimerkiksi down-lasten vanhemmat kertovat, että heidän ei niinkään tarvitse selittää asiaa, koska kehitysvammaisuus näkyy selvästi ulospäin.

(Edellämainittu ei tietenkään sulje pois sitä seikkaa, eikö kehitysvammaisperheissä voisi olla lasten huonoa kohtelua. Sellaiseen sivullisten ON aina puututtava.)

Mutta nyt on kyse siis tavallisesta raivarista. Pitäisikö meidän selostaa raivaria sivullisille jotenkin?

Kertokaa te!

Kerran olin pojan kanssa kirjakaupassa, eikä hän halunnut lähteä sieltä lainkaan pois. Lukuisten maanittelujen jälkeen menin viimein Rotuaarille - Oulun keskustan kävelykadulle - kaupan oven tuntumaan odottelemaan. Ehkäpä herra tulisi perässä, kun huomasi äidin toteuttaneen uhkauksensa eli lähteneen.

Ja sieltähän hän tuli, kiukkuisena kuin ampiainen. Ei saanut raivaria, vaan huusi, että Rotuaari raikasi:

- Varmasti saat virtsatientulehduksen!

(P.s. Pidän pienen blogiloman näin heinäkuun helteillä. Tavataan uusi voimin taas elokuussa.)