Vähemmän ruokaa, enemmän räppiä

Uuno on onnellisen oloinen poika.

Hän löytää koko ajan elämässään jotakin innostavaa, kiinnostavaa, odotettavaa, muisteltavaa, naurettavaa. Joskus hän kyllä miettii, "kumpi on oikea keskisormi, oikean vain vasemman käden" mutta sekin pohdiskelu on viattoman oloista. Raivarit on asia erikseen. Onneksi niitä on ollut viime aikoina hyvin harvoin.

Uunon elämä ei ole aivan helppoa. Hän ei osaa lukea tai kirjoittaa paria tavua pidempiä lauseita, vaikka toivoisi osaavansa. Hän ei pysty liikkumaan samalla lailla kuin useimmat lapset. Nivelissä on kipuja ja päätä särkee usein.

Tulevaisuus on toisenlainen kuin yleensä 10-vuotiaan lapsen kohdalla ajatellaan.

Ja silti tämä meidän AGU-diagnoosia kantava lapsi on sellainen "katsohan lintua oksalla puun". Hän ei osaa murehtia tulevaisuudesta, ei osaa pelätä sitä.

Ja miksi pitäisikään? Kuka meistä muistakaan lopulta tietää askeltakaan eteenpäin?

Tänä syksynä Uunon sosiaalinen omatunto heräsi rytinällä.

- Äiti, niiden lasten elämä on aivan hirveää, hän vaikeroi, kun katsoi Planin hyväntekeväisyyskonserttia.
- Niillä on vain ruskeaa vettä!

Emme oikein osanneet päättää, onko Uunolle edes hyväksi katsoa ohjelmaa. Eikö hänellä ole taakkaa omastakin takaa? Varsinkin siinä vaiheessa kun poika huudahti "kukaan ei saa enää nauraa tässä talossa!" nousi pala kurkkuuni.

Onneksi lapsi unohtaa nopeasti. Sen että ei saa nauraa.

Tänä aamuna Uuno jo suunnitteli joulua innolla. "Mää toivoisin, että olisi vähemmän ruokaa ja enemmän räppiä", hän linjasi.

Ihanaa joulua, ystävät! Uunon ohje ei ole huono.