Vetten päällä

Ketä lapsistaan äiti rakastaa eniten?
Luulen, että jokainen meistä, joilla on sisaruksia, tai lapsia, on pohdiskellut kysymystä. Valistunut kisaveikkaukseni on, että melkein aina sisaruksena tulee epäiltyä, että äití rakastaa tai rakasti enemmän sitä toista. Minulta itseltäni meni kauan oivaltaa, että rakkaus ei ole ole määrällinen asia. Koska kyse ei ole määrästä, se ei periaatteessa myöskään voi loppua. Vai?
Äitinä sen ajatuksen, että jotakin lastaan on rakastanut enemmän kuin toista, torjuu (vähän liiankin) nopeasti ja määrätietoisesti.

Entä laatu. Onko rakkaus laadullinen asia? Usein kuulee sanottavan - niin olen itsekin tehnyt - kuinka rakkaus on kutakin lasta kohtaan erilaista.
"Rakastan kaikkia lapsiani yhtä paljon, mutta jokaista heistä eri tavalla".
Sen lauseen voisin jossakin mielessä ohuesti allekirjoittaa, mutta tarkemmin ajateltuna en ole kuitenkaan enää edes sen takana.
Laadullinenkin kuvaus rakkaudesta sisältää jotakin liian lukkoonlyötyä.

Mitä rakkaus lapseen sitten on? Jokivarressa asuneena ajattelen, että rakkaus on kuin virta, jossa on tyventä, aukeita näköaloja, vaikeita suvantoja ja pelottavia koskia.
Rakkaus aina - jokaiseen lapseen - on suhde ja prosessi. Se, millaiseksi suhde kehittyy, riippuu hyvin monenlaisista asioista. Kun rakkautta lapseen lähestyy ihmissuhteena, sitä on paljon helpompi ymmärtää. Virta on olemassa, mutta maisevat vaihtuvat. Ihmissuhde voi aina myös muuttua

Millainen oli se aika, kun odotin tätä ihmistä elämääni? Millaisissa olosuhteissa ihmissuhteemme kasvoi? Olinko masentunut vai onnellinen? Ketä hänen ulkonäkönsä ja olemuksensa muistuttavat ja mitä ne seikat herättävät minussa?

Minulla on neljä lasta. Jokainen heistä on - totta kai - erityinen, mutta nuorin on sitä niin sanotusti virallisestikin. Kun puhun erityislapsesta, kyse on siis vain laiskuudesta, sillä tällä lyhyellä määritelmällä saan nopeasti kerrottua, että kyse on nimenomaan tästä kehitysvammaisesta lapsesta.

Myös esikoiseni on erityinen, koska hän oli esikoinen. Koska hän on nimenomaan hän. Hän joutui kestämään paikkansa ensimmäisenä lapsena, mutta toisaalta hänellä oli nuori äiti, joka jaksoi, keksi ja viitsi. Hän teki minusta äidin. Aistin, että hänen kanssaan joki on kääntymässä uuteen suuntaan. Minulla on aivan erityinen suhde häneen. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi se kehittyy tulevaisuudessa.

Toinen lapseni - ensimmäinen tyttöni - joka syntyi äitienpäivän aattona, on erityinen. Hänen kauttaan tajusin konkreettisesti, kuinka lapsi on nimenomaan lahja. Hänen pikkulapsivuosinaan leikimme joka päivä parturia. Hän kampasi vesikammalla äidin tukkaa, kun äiti nukkui päiväunia. Hänesta on nyt tulossa parturi-kampaaja. Joki on ollut joskus jäässä, mutta jäät näyttävät sulavan. Kuulenko kevään äänet? Minulla on aivan erityinen suhde häneen. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi se kehittyy tulevaisuudessa.

Kolmas lapseni - erityinen - on se lapsi, jota oikeasti osasin jo hoitaa. En lukenut oppaista, minkäikäiseksi lapsi saa nukkua äidin vieressä, vaan nappasin hänet kainalooni nukkumaan. Herkkäunisena heräsin yöllä monesti ja hän heräsi myös. Kun kävimme juomassa vettä, liikuimme yhdessä kuin vaami ja vasa, poroäiti ja lapsi. Tällä joella on ollut selkeää, mutta joskus siellä kohdataan myös kivet ja karikot. Se on päivänselvää. Minulla on aivan erityinen suhde häneen. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi se kehittyy tulevaisuudessa.

Nuorin lapseni on iltatähti. Perheen ainoa pikkuveli. Uusperheen ainoa yhteinen lapsi. Kun hän oli kuusivuotias, sain tietää, että hänen kauttaan minusta tulee myös kehitysvammaisen lapsen äiti. Ensin lievästi kehitysvammaisen lapsen, myöhemmin vaikeasti ja lopulta syvästi kehitysvammaisen lapsen äiti.
Tätä lasta kutsutaan erityislapseksi. Hän on kaveri, jonka vuoksi kirjoitan tätä blogia.

Tällä joella menetän kaikki kaikki voimani, mutta hämmästyttävällä tavalla juuri samalla joella löytyy toinen lastillinen voimia tilalle. Ne uudet voimat vaikuttavat hentoisilta, mutta ovat yllättävän vahvat.

Tällä joella minulta on mennyt viaton kyky uskoa, että aikaa riittää. Koska olen tajunnut uudella tavalla, että eräänä päivänä kuolen - kuten hänkin - olen saanut uudella tavalla myös oivaltaa, että tänä päivänä elän.

Tällä joella minut viedään yhtäaikaa ja jatkuvasti kaikkialle. Koskeen, suvantoon, jäihin - joskus lepäämään saareen - ja taas kohta lipuumaan vapaana sinisen taivaan alla.

Tällä joella olen hukkunut, mutta myös kävellyt vetten päällä.

Nuorin lapseni. Kyllä. Minulla on aivan erityinen suhde häneen. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi se kehittyy tulevaisuudessa.