Aikuisen lievästi kehitysvammaisen elämä

Tyttäreni sai vasta 17- vuotiaana diagnoosin "lievä kehitysvamma". Sitä oli edeltänyt oppimisvaikeustutkimukset, opetus pienryhmässä ja hankala nuoruus-aika. 13- vuotiaana hän heitti koko elämän plörinäksi, karkaili kotoa, käytti alkoholia (ja ties mitä), joutui täysi-ikäisen hyväksikäyttämäksi ja lopulta katoamisensa jälkeen otettiin omasta toivomuksestani huostaan.
Vasta kaiken tämän jälkeen hän sai diagnoosin, joka selittikin paljon hänen käsittämättömästä, täysin epäloogisesta ja arvaamattomasta käytöksestään. Kaikkihan oli ennen diagnoosia laitettu lapsen laiskuuden ja ilkeyden piikkin.

Nyt hän on asunut omassa asunnossaan jo parisen vuotta "itsenäisenä". Mikä sitten on ongelman nimi? No se, että hän ei itse koe tarvitsevansa minkäänlaista tukea ulkopuolisilta tahoilta (äiti pois lukien). Minä olen ollut, ja olen ainoa joka häntä auttaa, neuvoo ja avustaa rahallisesti pienen toimeentulotuen lisäksi. Työtä hän ei ole tehnyt päivääkään elämässään, vaikka on jo 21 vuotias.

Useissa kouluissa hän on tosin ollut, jotka on sitten jääneet kesken. Osan on lopettanut itse, kun "ei kiinnosta" tai "ei jaksa". Osasta saanut potkut, koska puutteellisen ajantajun takia myöshästelee jatkuvasti. Koulussa ei tätä ole ymmärretty eikä ole siihen mitään apua saanut, vaan erotettiin suoraan.

Lisäksi hänen rahankäyttönsä on täysin holtitonta. Rahan arvoa ei tajua ja aina luottaa, että kyllä äiti pelastaa, kun karhukirjeitä pikavipeistä alkaa tulemaan. Edunvalvojaa ei kuulemma voi asettaa, koska ei ole TARPEEKSI KEHITYSVAMMAINEN. Olen laskuja maksellut jatkuvasti ja ostanut ruokaa kaappiin ja sillä hän on vielä toistaiseksi saanut pitää luottotietonsa.

Helppoa on sanoa, että no lopeta kaikki avustaminen, niin johan oppii. Miten voisin lopettaa? Olen hänen ainoa tukensa, koska omasta mielestään ei ole "mikään kehari", eikä tarvi mitään apuja! Ei kuitenkaan tajua, että ilman minun apuani olisi ollut pulassa jo monta kertaa.

Sosiaalistyöntekijän apu on ollut pelkkä normaali toimeentulotuki. Mitään kuntoutuksia tai muutakaan ei ole koskaa edes tarjottu. Eivätkö ne koske lievästä kehitysvammaisia ollenkaan? Tyttö itsehän ei tietenkään halua mitään sellaisia, mutta olisin ehkä saanut hänet ylipuhuttua jos sellaisia olisi tarjolla.

Nyt hän hakee tavallisia työapaikkoja, joissa ei tule onnistumaan, koska saa jo parista myöhästymisestä potkut. Hakee myös tavallisiin ammattikouluihin, koska ei suostu erityisammattikouluun, koska "ei ole mikään kehari". Aloittaa taas uuden koulun, eikä kerro mitään taustastaan eikä diagnoosistaan. Ja potkuthan sieltäkin sitten tulee.

Anteeksi pitkä tekstini, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun asiaa missään vuodatan. Löysin vasta tämän palstan ja ajattelin olisko kellään kokemusta vastaavasta?

Mieltäni raastaa ja ahdistaa ajatella tytön tulevaisuutta. Voisin ennustaa, että epäonnistuttuaan sekä tavallisissa töissä että tavallisissa kouluissa tulee masennu, jota ei osaa käsitellä eikä suostu hoitoonkaan koska "ei ole mikään kehari". Onko loppu sitten itsemurha vai mikä? Miten käy kun minä kuolen? Kuka häntä sitten auttaa?