Lievä kehitysvammaisuus

mä toivon, että sun poika paranee koko kehitysvammaisuudesta, mä olen parantumassa siitä, ja se koko sana ahdistaa mua.
ihmiset saa musta väärän kuvan sen perusteella. uskon että parannun siitä kokonaan muutaman vuoden päästä. olen lääketieteen ihme. voitko antaa sun sähköposti osoitteen halausin kertoa lisää mun kokemuksista.

Siis parantua kehitysvammaisuudesta???? Näin ammatikseni kehitysvammaisten kanssa työskentelevänä ihmettelen asiaa... Mutta asiaan: on todella vaikea sanoa että onko diagnoosista hyötyä vai haittaa tulevaisuudessa. Palveluiden saatavuuden kannalta (siis jos esim tarvitsee jossain vaiheessa tuki ihmisen, erikoispienen ryhmän, kouluavustajan tms) niin silloin on oltava jokin diagnoosi, ilman sitä ei kunta kustanna yhtään mitään "extraa". Valittava tosiasia on se että kuntien raha-asioissa ja tuissa menee vaikea vammaiset edelle ja nämä lievästi kehitysvammaiset edelle jäävät "väliinputoajiksi". Esim. lievästi kehitysvammaisella on koulussa ongelmia oppimisessa ja tarvitsisi avustajan että voisi opiskella. Kunta ei maksa sitä hänelle ja näin ollen nuoresta kasvaa "tunnillahäiritsijä" koska hän turhautuu suuressa ryhmässä ja koska ei voi opiskella ilman erityisohjausta. Monet koulujen "häiriköistä" ovat heikkolahjaisia ja lievästi kehitysvammaisia, diagnosoimattomia kylläkin. Siis tämä on vain yksi esimerkki ja minun tuntuma asiasta.
Epätoivoon ei kannata vajota, teillähän on tulevaisuus lapsesi kanssa auki ja mahdollisuuksia on paljon. Ja jos hänellä on ollut jo aikaisemmin ongelmia koulunkäynnissä niin siinä mielessä hyvä että asia on jo huomattu, hän ei todennäköisesti jää "väliinputoajaksi". Järkytys diagnoosi on varmasti ollut ja se on myös hyväksyttävä,samalla myös käsiteltävä ja surtava, onhan se kova kolaus perheelle. JOs vaan mahdollista niin ole ihmeessä tutkimuksissa joka hetki paikalla, saat varmasti paljon tietoa laitoksesta lapsesi tilanteesta. Tietohan lieventää tuskaa. Siinä mielessä hyvä että hän on päässyt tutkimuksiin, yleensä tarkempi diagnoosi myös saattaa selventää monia kysymyksiä ja syitä siitä miksi lapsesi on sellainen kun on. Parhaimmassa tapauksessa diagnoosi ei tule haittaamaan mitenkään hänen elämäänsä, opiskeluita ja työtä. Minä olen esim 70-luvun lapsia jolloin kaikki ylivilkkaat olivat MBD-lapsia (ja näin ollen lievästikehitysvammaisia) Nykyisin MBD on ADHD eikä heitä tietääkseni luokitella mitenkään lievästikehitysvammaisiksi (?). Ja niin vain heistä 70luvun MBD-lapsista on kasvanut aivan tavallisia, työssäkäyviä ja toimeentulevia aikuisia...

nykyään kyllä ihmiset luokitellaan liikaa.
täytyisi aina olla paras ja sehän sotii ihmisluontoa vastaan.jos ihminen on onnellinen se riittää.
itselläni on vaikeasti k-vammainen tyttö.
mutta mielestäni niihin psygoloheihin ei aina oleuskomista,---kaikkea on nimittäin nähty ja jokaisella kallonkutistajalla on omat näkemyksensä.jollakin heistä työ on pelkkää suorittamista eikä ihmisten tunteilla ole väliä.
mutta kannattaa itse miettiä kannattaako lähteä siihen palavereiden rumbaan mukaan jos poika on onnellinen.ei kaikkien tarvi käydä korkeakoulua.siivoojiakin tarvitaan(tämä vain pohdittavaksi)mutta sen sanon että jos on k-vammadiaknoosi niin se kulkee kyllä tosiaan koko elämän läpi.vaikka puhutaan kovasti että ihmisiä ei erotella,mutta kyllä se ainakin vielä on sitä että lokeroidaan
mutta kirjottele vielä ajatuksia niin kuullaan mitä jatkosta...

Ero on kuulema siinä jos on kehitysvamma diagnoosi,että asumiseen saa tukea ja mm tukimuodot ja asunnot järjestyy kehitysvammaisille,mutta muuten jos ei itsekseen pärjää niin joutunee omin kustannuksin selvittelemään nämä asiat.Diagnoosista siis hyötyä enemmän kuin haittaa ,mikäli todella on kehitysvammainen,toiset kyllä pärjäilee omin nokkineen aikuisena,mutta miten en osaa kertoa.

Hei!
Aika monelta jo olet saanutkin kommenttia, että tutkimuksista voi pikemminkin olla hyötyä, mm. siinä, että saa juuri sillä tavalla suunnattua opetusta ja tukea, mistä on hyötyä (eiväthän kaikki kehitysvammaisetkaan ole samanlaisia) että myös näissä tulevaisuuden asioissa. Samallahan selviää myös vahvuuksia, joiden varaan voi rakentaa.

Sitä kuitenkin hämmästelen, miksi lievästi kehitysvammaisen osalta tutkimukset tarvitsee suorittaa kehitysvammalaitoksessa. Täällä meilläpäin vastaavat tutkimukset tehdään keskussairaalan lastenneurologisella puolella, joillakin poliklinikkakäynteinä, joillakin osastolla. Oman perheeni kehitysvammaisella on pantu suuri paino Varsu-arvioinnille, kun kouluratkaisuja tehtiin. Siinä kootaan hyvin tarkka arvio lapsesta eri tahojen yhteistyönä (esim. lapsen terapeutit, päiväkodin työntekijä, kehitysvammaohjaaja, jos lasta tuntee ja ilman muuta vanhemmat). Sen etu on se, että havainnot tulevat useista tilanteista ihmisiltä, jotka joka tapauksessa jo tuntevat lapsen, eikä yksittäisen testaustilanteen jännittäminen tai vastustaminen tai huono yhteistyö lapsen ja tutkijan välillä heikennä tulosta. Kuitenkin Varsu on suunnattu alle kouluikäisille, joten ilmeisesti teidän lapsellenne se ei sovellu. On menetelmä sitten mikä tahansa, olisi tärkeä, että te vanhemmat saisitte myös havaintonne näkyviin.

Toivottavasti lapsenne paras toteutuu ja te vanhemmat saatte tukea myös itsellenne näiden asioiden sulattamisessa. Aurinkoista kevättä.

Hei,
muistaakseni silloin kun omaa tytärtäni tutkittiin, olisi ollut etelä-suomen sairaalassa samankaltainen jakso - lapsen olisi pitänyt olla siellä yötä. Totesin vain että sellainen ei käy - lapsi ei edes osaisi nukkua siellä, tulemme yhdessä aamulla sairaalaan ja lähdemme iltapäivällä kotiin. Ei siihen ollut kenelläkään mitään sanomista.
Kehitysvammadiagnoosin saaminen oli jonkinlainen helpotus, sillä sen jälkeen sai hakea kaikenlaista tukea. Aiemmin lapsi oli ollut vain kehitysviivästynyt ja "hankala".
Aika jännää on kuitenkin, että poikasi sai kehitysvammadiagnoosin noinkin vanhana, yleensä se kai tulee siinä vaiheessa kun on aika mennä kouluun.
Mitä tulevaisuuteen tulee, on olemassa mm. erityisammattikouluja, joissa saa ammatin kuten muutkin mutta on mahdollisuus saada henkilökohtainen opetussuunnitelma ja tukea opiskeluissa menestymiseen varmasti toisella tapaa kuin jossain muualla. Kun löytyy ne omat vahvuudet niin kyllä koulussa ja työelämässä pärjää siinä kuten muutkin.
Eli en usko, että tästä lyödään "leimaa" otsaan.
Oikea tuki oikeaan aikaan auttaa nuorta miestä varmasti parhaiten, ottakaa vastaan tuki mitä saatte!

Minun on ihan pakko näin pitkän ajan kuluttua ottaa asiaasi kantaa.Itse olen tällä hetkellä 17 v.lievästi kehitysvammaisen tytön äiti.Asumme Pojanmaalla.Olen erittäin tyytyväinen,että aikanaan lastenneurologi sairaalassamme suositteli lapseni siirtämistä kehitysvammaneuvolan puoleen.Kävimme 3 vuotta aina kerran vuodessa keskussairaalan kehitysarviojaksolla.Sekin toki oli hyvä,että voitiin sielä poissulkea vakavemmat neurologiset sairaudet.Sama lääkäri on hoitanut tytärtäni kiitettävästi kehitysam.neuvolassa.Hän myös mainitsi,että jos olen tyytymätön,voin milloin tahansa siirtää tyttäreni paperit takaisin keskussairaalaan.Sitä ei ole tarvinnut tehdä.Eskoossa on ollut erittäin taitavat erityistyöntekijät ja sitä kautta myös lähti nopeaan kuntoutusjaksot pyörimään.Esim.musiikkiterapia,neuropsykologinen kuntoutus,ratsastusterapia ym.Tyttäreni on käynyt mukautetun opetussunnitelman mukaan peuskoulun ja kaikki opettajat ovat olleet päteviä ja yhteistyö kotiin on pelannut hienosti.
Tällä hetkellä tyttäreni on Alavuden erit.ammattikoulussa AVA-jasolla.Hän haaveilee hoiva-alan koulutuksesta.
Jos ymmärsin oikein,sinulle diagnoosi on tullut yllätyksenä.Itselläni puolestaan se ei tullut.Tyttäreni on perheen kolmas lapsi,joten on myös ollut vertailukohteita.Vaadiin itse jo,kun tyttö oli 2 v.pääsyä tarkempiin tutkimuksiin.Neuvolassa ei todettu poikkeavaa,ei edes terv.keskuslääkäri.Eli olin ns ylihuolehtiva äiti.Sama tilanne toistui seuraavana vuonna.Silloin kuitenkaan en anatanut periksi ja kiukkuinen terv.hoitaja tokaisi,että hakeudu sitte vaikka puheterapeutille,mutta jono on pitkä.Onneksi pääsimme 2 kk kuluttua,ja jo heti ensimmäisen käynnin jälkeen puheterap.kysyi,laittaako hän lähetteen keskussairaalaan.Olin huojentunut,kun viimein asiat lähti luistamaan.
Ymmärrän sinua,että sana kehitysvamma kuullostaa pahalta.Itsekkään en koskaan asiaa ole hyvksynyt,mutta sen knssa on opittava elämään.Varmasti sinunkin lapsi on ihana ja rakastettava.Ota kuitenkin vastaan kaikki apu mitä tarjolla on.Tukien avulla pääsee paremmin eteenpäin ja on mahdollisuus eri kuntoutuksiin.
Toivon sinulle voimia.Aiheesta olisi paljon enempikin kirjoittamista.Jos haluat antaa esim.sähköpostiosoitteen,olen valmis keskustelemaan senkin välityksellä.

Mulla ei oo noin hieno kertomus!!!
Siis tääl länsi-suomes mis mie asun ni tääl ei nähtävästi
kanata asua kehitys vammainen tai muute heikko älyiset..
Koska täällä ei saa minkään laista palveluja eikä muita
apuja..=(Jah täällä ei saa kans kunnollista diagnoosia
vaan laitetaan että on laaja-alainen oppimis kyvyn häiriö..
Olen katsonnut mik lainen toin diagnoosi on se on tosi suppea
kyseinen diagnoosi..=(

Jos jakso kehitysvammalaitoksessa on lapselle "liikaa" se kannattaa painokkaasti kertoa. Saattaa olla mahdollista että terapeutit käyvät tarhassa, kotona tai koulussa - lapsen tutussa ympäristössä - arvioimassa.

Hei!
Kommenteja olet saanut jo paljon, kehitysvammadiagnoosi tulee auttamaan teitä tai poikaasi lähitulevaisuutena. Hän tulee saamaan/pääsemään erityisammattikouluun jossa eritysiopettajat ja muu henkilökunta on ammattitaitoisia ja osaavat opetuksen ja tuen. Tänä päivän väliinputojia on paljon yläasteikäisistä, opettajat huolestuneita missä ammattikoulussa he tulevat pärjäämään, kun erityisavustajista on pula ja jatkuva huonommuuden tunne syö itsetuntoa ja luottamusta. Rakkaus lapseen ei tule muuttumaan oli diagnoosi tai ei.

Kun ihmiset kysyvät, mikä teidän pojalla on, ja kerron, että hän on lievästi kehitysvammainen, he sanovat että jaa, eihän se niin paha olekaan. SE tuntuu pahalta. Poika ei todellakaan ole helppo (vaikkakin tosi rakastettava), ja pelkään tulevaisuutta. Miten hän pärjää elämässään? Miten minä jaksan?

siitä ei voi parantua mulla itsellä on se ja eikä siitä oo ollu mulla haittaa... ykköstä ysi luokkaan asti olin mukautetussa.. ja kun peruskoulun jälkeen pääsin alavudelle ammattiopisto kouluun entinen erityisammatti koulu... olen siellä nyt toista vuotta ensi vuonna kolmas vuosi syksyllä... minä pääsen tuolta pois niin minä saan tuki asunnon ja ostan oman lemmikin äitin kanssa siihen mun uuteen kotiin :) äiti on mun aina tukena.. olen nyt 19 w minä elän normaalia elämää vaikka olen kehitysvammanen... kyllä mullakin on vaikee ymmärtää jotakin asioita mutta mä opin nopeasti...

olen elänyt koko lapsuuden ja nuoruuteni tietämättä lievän kehitysvamman todellista syytä ja mitä kaikkea se pitää sisällään.

toivottavasti minä saan myös tietoa enemmän joskus.

Tyttäreni sai 14-vuotiaana diagnoosin lievä kehitysvamma. Olihan se kova paikka meille kaikille. Siihen saakka hänellä oli ollut diagnoosina dysfasia eli laaja-alainen kielenkehityksen erityisvaikeus. Laaja-alaisuus näkyi lukemisen ja kirjoittamisen vaikeutena, joka vaikutti koulunkäynnissä siihen että vuosi vuodelta hän tipahti joukosta. häntä oli tutkittu Lastenlinnan sairaalassa ja lääkärin vaihdos muutti diagnoosin, joka vaan yllättäen luki paperissa. Lääkäri oli hyvin töykeä kun halusin keskustella asiasta miksi näin tapahtui. Hän ei keskustellut kanssani vaikka olin asiallinen ja halusin tietoa mitä nyt seuraa. Siihen saakka olin ollut erittäin tyytyväinen sairaalan henkilökuntaan ja tämä tapaus kyllä pudotti neurologit täysin samalle viivalle kuin kuin ihanat siistijät ja hoitajat.ŽMyöhemmin käytin tytärtäni ammatinvalintapsykologilla (yksityinen ja toiminut tehtävässä kauan)hän sanoi viidennen tutkimuskerran jölkeen että tyttäreni ei ole kehitysvammainen, mutta kielenkehityksen vaikeuden vuoksi tarvitsee aikaa tehtävien ratkaisemiseen. Kehitysvammaisella ei ole sellaista ongelmaratkaisukykyä kuin tyttärelläni on hänen arvionsa mukaan.Diagnoosi jäi voimaan ja hyväksyimme sen koska tyttäreni tarvitsee tukea elämässään ja sitä hän ei saa ilman diagnoosia. Tuki toimii työssä ja asumisessa. Hänellä käy tukihenkilö kaksi kertaa viikossa auttamassa arjen asioissa.Tyttäreni itse sanoo kaikille, että hänellä on dysfasia. Olemme puhuneet kehitysvammaisuudesta ja hän sanoo että tuohan se hänelle apua. lapsen omanarvon tunne kehittyy siten miten sen vanhemmatja perhe kykenee hyväksymään ja asiasta avoimesti puhumaan.

hei.
poikani on juuri saanut16,vuotiaani diaknoosin että hänellä on lievä kehitysvamma.hän on 3 luokasta asti ollut erityis koulussa ja häneltä on nämä kaikki vuodet vaadittu liikaa ja vain todettu että hän on laiska ja käytöshäiriöinen.olen suunnattoman onnellinen diaknoosin saatuamme koska nyt koulussa on aivan toinen ääni kellossa,elikkä häntä autetaan aivan toisella tavalla.toinen poikani oli kanssa viikon sairaala jaksolla ja hänelle tuli sama diaknoosi kuin vanhemmalla eli lievä kehitysvamma hän on 7-vuotias ja hän pääsee sellaiseen kouluun mikä on hänelle paras.onhan se aina järkytys saada tuollainen diaknoosi,mutta en epäile hetkeäkään ettei poikani pärjäisi tässä yhteiskunnassa siinä missä terveetkin lapset....

Kehitysvammaisuudesta voi parantua rukouksen avulla.nokia missiolla on näitä hoitoja jolla parannetaan ihminen sairaudesta.olen itse lievästi kehitysvammainen ja olen menossa parannus hoitoon.

NO Jeremias olitko sellä ja oletko ns parantunu?

en minä ainakaan koskaan parannu lievästä kehitysvammaisuudestsa olen enskuussa 41v

Jeremias älä ny viitti puhuu tollasia ei siitä voi parantua,ittelläkin on tuo lieväkehitysvammadiagnoosi ja elän silti ihan tavallista 30vvee naisen elämää. Vois ottaa aiheen mielummin et miten parantua asennevammasta.

Pikkullikka 5vee meillä,oon ekaa kertaa tällä palstalla!

Olen itse saanut 6-vuotiaana lievä kehitysvamma diagnoosin, suosituksena koulunaloitus apukoulussa. Äitini ei tätä hyväksynyt, joten pääsin normaalikouluun. Jälkikäteen sanoen voisin sanoa sen olleen onneni. Ensimmäinen ja toinen luokka olivat yhtä helvettiä, mutta opin koska oli pakko. Jouduin ja joudun yhä ajattelemaan monet asiat eri tavalla kuin muut, jotta pystyn ne sisäistämään. Ajateltuani asian eri tavalla, opin sen yhtä hyvin tai paremmin kuin muut. Valkolakin sain keskiarvon mukana, tekemättä sen eteen enempää töitä kuin muutkaan..

Totuus kuitenkin on, että JOS olisin päätynyt sinne apukouluun en välttämättä olisi koskaan kasvanut ihmiseksi. Näin, sillä jos yksilö ajattelee eri reittejä kuin enemmistö se vaatii ominaisuuksien ja taitojen avaamista päässä riittävän varhain, jos näin ei tapahdu osa niistä jää iäksi saavuttamatta. Ehkä paras esimerkki on Autisti Temple Grandin, joka opettaa tällä hetkellä yliopistoissa ja on autisti. Mikäli hänen tapaansa ajatella ei olisi ''avattu'' olisi hän todennäköisesti tällä hetkellä edes kykenemätön puhumaan. Eron suuruus on valtaisa.

Henkilökohtaisesti vastustan kaikkea lasten erottelua, sillä lapsen siirtäminen eri opetustilaan ''jostakin syystä'' on varmin tapa tuhota sekä itsetunto, että sosiaaliset suhteet. Tiedän ja tunnen monia erityisopetukseen siirrettyjä lapsia vanhempineen. Tiedän myös tusinan tapausta jossa kaverita on ollut ennen erityisopetukseen siirtoa ja sinne siirron jälkeen niitä on ollut nolla. Lapselle joka muutenkin kamppailee pärjäämisen kanssa, tämä on tuhoisampaa kuin mikään muu. Se tappaa sekä halun yrittää, että itsetunnon.

Hei.
Haluaisin kysyä että miten olette käsitelleet aihetta nuoren kanssa? Itse seuraan läheltä 15-vuotiasta poikaa joka on juuri saanut diagnoosin lievä kehitysvamma. Hänen on erittäin vaikea hyväksyä asiaa, ainakin toistaiseksi suhtautuu melko kielteisesti tukitoimiin. Hän sanoo ettei tarvitse apua, ongelmaa ei ole. Hänelle on ehdotettu tutustumista ammattiopisto Luoville mutta hän ei suostu, haluaa "tavalliseen amikseen". Asiasta keskusteleminenkin on vaikeaa.
Varmasti sopeutuminen vie aikaa, varsinkin teini-ikäiseltä. Nyt hän siis kieltää diagnoosin ja eikä haluaisi puhuakaan asiasta. Tuntuu lohduttomalta kun haluaisi kovasti auttaa tätä mutta kun en tiedä miten.
Toivoisin neuvoa ihmisiltä joilla kokemusta aiheesta.

Eikö siihen tavaliseen amikseen vois päästä et olis tukea siinä mukana?

Opinto-ohjaaja oli aiemmin sanonut että ammattikoulussa tuki ei mahdollisesti olisi riittävä. Täytyy kuitenkin vielä selvittää asiaa. Luovilla tietenkin opintojen henkilökohtaistaminen varmastikin sujuisi paremmin ja ainakin oman kokemukseni mukaan Luovilla on erittäin osaavaa henkilökuntaa.
Ensimmäinen askel kuitenkin olisi että poika hyväksyisi tilanteensa ja myöntäisi tuen tarpeen.

Miten ihmisten sulkeminen ja jaottelu eri luokkiin eroaa rasismista? Ei, mitenkään. Suomi on allekirjoittanut Salamancan julistuksen, se ei vain noudata sitä. Asiasta voi kuitenkin valittaa aina ihmisoikeustuomioistuimeen asti.

* Erityisopetuksen tarpeessa oleville täytyy taata pääsy tavallisiin kouluihin, joissa heidän tarpeisiinsa täytyy vastata lapsikeskeisen pedagogiikan avulla.

* Tavalliset koulut joissa vastaanotetaan erityistarpeita omaavat lapset ovat tehokkain keino syrjivien asenteiden voittamiseksi. Niiden avulla luodaan yhteisöjä joissa toivotetaan kaikki tervetulleiksi; rakennetaan kaikille avoin yhteiskunta ja tarjotaan koulutusmahdollisuuksia kaikille ja lisäksi tarjotaan tehokas koulutus suurimmalle osalle lapsista ja parannetaan koulutusjärjestelmän tehokkuutta ja taloudellista kannattavuutta.

Tämä on vastaus samalla kaikille muilla jotka taistelevat ihmisoikeuksien, erityisesti lasten ihmisoikeuksien puolesta. Itseasiassa vastustan jo sanan vammainen käyttöä, mielestäni sana erilainen olisi parempi.

Ne joiden mielestä on oikein, että näitä erilaisia lapsia jatkuvasti ja KOKO ikänsä suljetaan pois normaalista yhteiskunnasta suostuvat näihin Luovilla-juttuihin. Suo anteeksi Uusi, mutta pidän sinua kirjoituksesi mukaan rasismin kannattajana, sekä lapsen oikeuksien polkijana.

Ne jotka haluavat oikeutta, ihmisarvoa ja lapsen oikeuksia vaativat kaikille yhteisiä mahdollisuuksia osallistua samaan opetukseen. Voiko resurssien puute olla peruste sille etteivät Salamancan sopimuksessa määritellyt oikeudet toteudu. Mielestäni ei.

Mielestäni ei ole väärin tarjota nuorelle erilaisia mahdollisuuksia ja etsiä koulua jossa nuoren olisi mahdollisimman hyvä olla ja opiskella. Itse en näe Luovia kouluna jonne "vammaiset eristetään", sellaisen kuvan Elegian kirjoituksesta vähän saa. Eikä opiskelu Luovilla minusta sulje opiskelijaa pois yhteiskunnasta. Mielestäni on tärkeintä jokaiselle löytyy opiskelupaikka. Poika haluaa hakea ammattikouluun ja itse tietenkin asiasta päättää, mutta ei hän siinä mitään menettäisi jos kävisi tutustumassa muihinkin kouluihin.

Uusi, oletko koskaan itse ollut opiskelemassa erityisluokassa, tarkkailuluokassa tai tukiopetuksessa?
Mikäli et ole, et yksinkertaisesti voi ymmärtää koko kauheutta.

Useimmat erityislapset tekisivät mitä tahansa ollakseen normaaleja tai että heidät edes hyväksyttäisiin. Tiedän tämän aivan liian hyvin, niin hyvin että muistot viiltävät yhä hyvin tuskallisesti.Siinä myös syy miksi puolustan toisenlaista maailmaa. Maailmaa, jossa pienten lapsien ei tarvitsisi kärsiä siitä millaiseksi he ovat syntyneet.
Niin kauan kuin luokkatila on eri, tulee aina olemaan ''ne toiset'', ne joissa on jotakin vikaa, ne jotka ovat muita tyhmempiä, ne joissa on jotakin outoa. Se sattuu, viiltää hyvin tuskallisesti, pilkkoo pienen lapsen itsetunnon sirpaleisiin, lapsen joka on aivan liian nuori kyetäkseen puolustautumaan. Tämän lisäksi useimpia erityislapsia yhä kiustaan.

''Pienluokkatoimintaa tutkinut väittelijä kertoo, että pienluokan käyneet oppilaat kokevat usein itsensä leimatuiksi ja kiusatuiksi.'' Ylen uutinen 26.3.2012, mikään ei siis ole muuttunut sitten 70-luvun..

Näinollen tarkoitus ei ollut antaa ''vähän sellaista kuvaa'' vammaisten ja erilaisten eristämisestä, vaan PALJON sellainen kuva.

Lopuksi, koulunkäynti normaaliluokassa tulee olemaan vaikeampaa ja tukea tulee olemaan vähemmän. Uskoisin kuitenkin, että nuori tekee mieluummin tuplasti jopa triplasti töitä oppimisensa eteen, lukee ja harjoittelee vaikka yökaudet jos on tarvis. Näin koska se parantaa itsetuntoon ja minuuteen tulleita haavoja.

Ehkäpä sinun pitäisi mennä itseesi, katsoa sinne peiliin oikein syvälle ja miettiä teetkö oikein.

Elegia, olen pahoillani puolestasi. Olen ollut erityisopetuksessa, mutta en erityisluokalla, en todellakaan voi tietää miltä se tuntuu. Minä en varsinaisesti ole tekemässä yhtään mitään, kuten kerroin niin seuraan läheltä poikaa, en ole hänen huoltajansa, enkä edes sukua. Kuitenkin toivon tälle nuorelle pelkkää hyvää. Ymmärrän Sinun kantasi eikä tarkoitukseni ollut loukata Sinua tai ketään muutakaan.

Elegia, olen itse as-piirteinen, joka kärsii matemaattisista oppimisvaikeuksista. Ongelma havaittiin ala-asteella, ja onneksi. Mitä aikaisemmin ongelma huomattiin, sitä paremmin selvitään elämässä eteenpäin, ja niin siinä kävi.

Voin kertoa kokemuksestani erityisluokalla, siellä olin silloin osittain ala-asteen ajan. Olin hyvin hyvin ujo niinä aikoina, ja sama jatkui yläasteellakin. Opella ja äidillä oli huoli kaverittomuudestani, ja minähän kiistin asian, koska en uskaltanut puhua ujoudestani mitään! Tunsin sen silloin häpeäksi, ajattelin vain että ujous on ominaisuus siinä missä AS, jonka kanssa on elettävä loppuun asti.

Yläasteella sain sentään muutaman kaverin, onneksi. Eivät he paheksuneet, kun kerroin as-piirteistäni ja oppimisongelmastani. He pitivät mua rohkeena, kun uskalsin kertoa. Koin toki silloin kiusaamista, mutta se johtui aivan muista syistä, koska eihän ne kiusaajat tieneet as-piirteistäni paitsi matemaattisista oppimisvaikeuksista. No mistä sitten? Koska olin "nolo", kun ei kiinnostanut juoda tai tupakoida alaikäisenä. En tuntenut olevani eristettynä osittain mukautetun opetuksen takia. Minäkin olin mukana siinä "normaalissa" nuorten maailmassa mopokortteineen, harrastuksineen ja muutakin, mitä "normaalit" nuoretkin pystyi tekemään.

Mitä nyt? Olen nyt tavallisessa amiksessa opiskelemasssa viimeistä vuotta palvelualaa, jonka ansiosta oon muuttunut sosiaalisemmaksi. Ei ujous ole tietenkään hävinnyt minusta vielä kokonaan, sillä en uskalla oma-aloitteisesti solmia ystävyyssuhteita itse. Käytän jopa kassaakin eikä kukaan huomaa matemaattista oppimisvaikeuttani. Oli ensimmäisenä vuotena tietenkin vaikeaa matemaattisten oppimisvaikeuksien takia, ja meinasin keskeyttääkin opinnot sen takia. Tulin sitten siihen ajatukseen, jospa jatkankin vaikka matikan kanssa on ongelmia, koska joutuhan sitä matematikkaa opiskelemaan muillakin aloilla.