Aito on kaunista

Itse en ole koskaan ollut kaksinen askartelu- tai käsityöihminen, piirtämäänkin surkea. Mutta siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - rakastan lasten piirustuksia, askarteluja ja käsitöitä. On niitä kotiin kannettukin, kun neljäs lapsi on tokaluokalla. Monissa muutoissa olen joutunut tekemään kipeää luopumistyötä; kaikkea ei voi säilyttää. (Sentään pieni kokoelma on tallessa jokaiselta.)

Onneksi olen keksinyt loistavan idean nykyisille ja tuleville repusta löytyville askartelu- ja käsitöille. Otan jokaisesta työstä kuvan!

Jo terveiden lasten kohdalla huomasin sen seikan, että aina kun lapsen tuomassa äitienpäivälahjassa, joulutontussa, enkelissä tai pääsiäispupussa näkyi lapsen oman käden jälki, työ ihastutti minua suunnattomasti

En ole väsynyt hämmästelemään, kuinka taitavia sovellutuksia opettajat keksivätkään toteuttaa niin, että lapsen oma luomisen työ saa pääosan.

Tämä asia on sitten kasvanut aivan uusiin mittasuhteisiin, kun kyseessä on lapsi, jolle askartelu on vaikeaa, keskittyminen on vaikeaa ja hienomotoriikkakin kömpelöä.

Liikutun melkein kyyneliin, kun koulussa tehty työ paljastaa, että työtä on tehty tosissaan. Askartelu kertoo jotakin riipaisevan olennaista lapsesta itsestään.

Pedagogisia taitoja on sellaisiin töihin kysytty opettajalta tosi paljon.

Kiitos. Kunnioitan huikeaa ammattitaitoa!

Joskus - onneksi harvoin - olen nostanut repusta työn, joka on tehnyt vain surulliseksi.

Ihan kiva, että päiväkodissa/koulussa työskentelevä aikuinen on näppärä käsistään, mutta please... tiedän, että lapseni ei ole kyennyt leikkaamaan kauniita tasamuotoisia sydämiä, tiedän, että hän ei ole (päiväkoti-ikäisenä) voinut ommella koneella siistejä saumoja pannulappuun. Hän ei olisi valinnut niitä sopusointuisia värejä ja muotoja, joita taidokas kortti silkkipapereineen on täynnä.Sellainen työ on oikeastaan vain alleviivannut sitä, mitä lapseni ei osaa.

Mutta kuten sanottua, onneksi sellaiset työt ovat harvinaisia.

Erään ihanan lahjan muistan 17 vuoden takaa. Heräsin äitienpäiväaamuna siihen, kun pikkupoikani, 5-vuotias, oli niin lähellä kasvojani, että tunsin lämpimän jännittyneen hengityksen ihollani.

Samalla kasvoilleni ropisi jotain...

Se ilme, kun aukaisin silmäni. Poika ripotteli kasvoilleni pieniä punaisia sydämiä (jotka olivat sen verran kulmikkaita, että hän oli todella ne itse väkertänyt). Sydämet olivat kotoisin kortin taskusta.

Pojan tervehdys äidille!

Tyttärien kukkaprinsessapiirustuksia minulla on tallessa paljon - olen aivan hulluna niihin - mutta kyllä Uunonkin työt ovat tuoneet ilon silmiin ja saaneet hymyn leveäksi.

Kaikista eniten rakastan jouluenkeliä, jonka siivet ovat sillä tavalla hassusti, että näyttää kuin enkeli kurkkaisi taaksepäin. Entäs i t s e leikattu pääsiäispupu, jossa on perhenejäsenten nimet saneltu opelle?

Niin koskettava! Ja sitten se viimekeväinen hurmaava auringonkukka....

Viime keväänä tehdyn Pelle Hermannin mittasuhteet ovat juuri sillä tavalla vinksallaan, että työ liikuttaa minua aina syvästi Sehän on meidän Uuno! Iloinen kaveri, jolla on juuri omanlaisensa näkökulma elämään.

Hyvää askartelusyksyä lapset ja aikuiset! Opettajille kärsivällisyyttä ja idearikasta kouluelämää!