Sirpaleita, kyyneleitä ja suloinen sovinto

Poika oli ollut viikonlopun sijaishoidossa ja tuli sunnuntana puoliltapäivin kotiin.

Odotelimme häntä jo innolla, vaikka takaraivossani väreili kokemuksen tuoma musertava tieto: Iltapäivästä ei selvitä ilman jättiraivaria.

Aina sen unohtaa. Haluaa unohtaa. Kuinka vaikeita siirtymätilanteet voivat olla hänelle. Mitä tapahtuu kotona pojalle, joka on on ollut viikonlopun ajan kaikkien ilopilleri ja aurinko?

Jossakin on pakko purkaa hämmennys, ikävä, väsymys. Saamme syliimme raivohärän.

Tilanne voi lähteä liikkeelle ihan mistä vaan. Nyt viimeksi vaikka siitä, että isosisko ehti avaamaan oven ennen häntä. Uuno ei suostunut tulemaan rapusta sisälle. Sunnuntaipäivän rauha oli mennyttä koko eteläisessä Oulussa.

Viimein kirkuva lapsi kannettiin väkipakolla sisälle. Luojan kiitos, ketään naapureita ei tullut portaissa vastaan.

Kotona trombi jatkui tuhoisana. Poika huusi, näytti keskisormea (kyllä vaan!), kirosi (ette usko, millaista tekstiä tästä "pappilasta" lähtee...)  ja heitteli tavaroita ympäriinsä.

Raivarin taltuttaminen kolmevuotiaalta uhmalapselta vaatii intuitiota, taitoa, sydäntä, tahtoa, oveluutta ja raakaa voimaa. Tiedättekö, mitä se vaatii, kun kyseessä on 8-vuotias poikalapsi?

Se vaatii jotakin sellaista, jota ei vaan aina ole. Mielessä on yhtä aikaa käytännön kysymyksiä, ( Apua, maljakko!), eksistentiaalisia kysymyksiä (Miksi Jumalani, miksi...) ja kirkasta voimattomuutta.

Joskus tilanteen handlaa ihan hyvin, joskus luokattoman huonosti.

Jos haluaa kertoimia peliin, niitä saa, kun alkaa riidellä puolison kanssa, kuinka tilanteessa kannattaa toimia. - Ota nyt kiinni se lapsi! - Äsh, älä nyt saakeli sinä puutu tähän...

Jossakin vaiheessa alan itkeä. On tietysti täysin ymmärrettävää, että lapsen täytyy saada jossakin purkaa sitä, mille ei ole ehkä sanoja. Missä hän muualla tekisi sen ellei kotona?

Mutta on se vaan silti rankkaa.

Tällä kertaa tilanne päättyi dramaattisesti lasinhelinään. Poika yritti napata siskolta kaapin päältä laukkua ja siinä hässäkässä meni äidille tärkeä koristemalja säpäleiksi.

Yhtäkkiä oli hiirenhiljaista. Lapselta tulivat raivon kyyneleiden sijasta surun kyyneleet. - Anteeksi....

Illalla olimme puolison kanssa omissa ajatuksissamme, aika murheellisina. Siskokin painui vaitonaisena huoneeseensa.

Keittiöstä kuului kummaa kolinaa. Kohta Uuno-poika kantoi isoa puutarjotinta, jossa keikkui uhkaavasti kolme lasia täynnä vettä.

Hän laski lasit pöytään ja  peruutti tarjottimen kanssa takaisin keittiöön ja hääräsi siellä lisää. Ja pian taas tarjotin huojahteli olohuoneeseen. Tällä kertaa sillä oli lautanen, jossa oli kasa nakinpalasia ja leipä.

- Mää tein teille ruokaa, Uuno ilmoitti ujosti. - Niinkun palkinnoksi.

Sitten hän pyysi meitä kohottamaan vesilasit ja lausui sydäntä särkevästi:

- Meille.

POIKALAPSEN ELÄMÄÄ:
 
"Elämä on semmosta, että jos on kaupassa ja on kiire hautajaisiin, silti pittää maksaa."