Siksi!

Siksi!

Aloitin Elämänmausta tinkimättä -blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Suunnittelimme tiedotuksen kanssa, että jos neljä kuukautta kirjoittaisin. Aika tuli täyteen. Entä jos vielä toiset neljä? No menkööt vielä tämä syksy. Hetkinen, helmikuussa tulisi vuosi täyteen... Näin on vierähtänyt vuosi ja nyt olemme sopineet, että annetaan mennä. Nyt olemme liikkeellä visuaalisten ja sisällöllistenkin uudistusten kera. Poika saa oman äänensä kuuluviin uudella tavalla! Itse koen blogin tekstit, "postaukset", pikemminkin kolumneiksi kuin tyypillisiksi blogiteksteiksi. Joskus saatan miettiä ja hioa tekstiä todella pitkään, joskus (harvoin) se on haudottu sille mallille, että teksti syntyy syöksysynnytyksenä aamulla seitsemän ja puolikahdeksan välillä. Aina kun ryhdyn kirjoittamaan tänne, tulen alueelle, jossa kymmenet kysymykset piirittävät minua. Mitä voin, uskallan ja kehtaan kirjoittaa?
Mikä on oikein perhen kannalta?
Lukeeko tätä tuleva työnantajani? Kamppailen ennen kaikkea sellaisen perustavanlaatuisen kysymyksen kanssa, kuinka paljon voin paljastaa itseäni? Ilon ja hauskojen sattumusten kanssa pärjää aina, mutta kestättekö te lukijat surun? Vihan? Pettymyksen? Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni tiedän, että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin olla juuri sitä, mitä kulloinkin olen. Luin hiljattain kiihkolla Maria Peuran uuden kirjoittamisprosessia käsittelevän kirjan Antaumuksella keskeneräinen. Hän kuvasi luovaa prosessia eräänlaiseks tilaksi, jossa on tärkeää kokemus siitä, että saa kirjoittaa mitä haluaa. Kirjat syntyvät alitajunnassa, eikä kukaan, eikä mikään, määrää kirjoittamisen tilassa hänen rajojaan. Ei edes häpeä. Olen kirjoittanut elämässäni hurjan määrän tekstiä; lehtijuttuja, kolumneja, muutaman kirjankin, runoja, pieniä draamatekstejä ja viime aikoina jo opintoihini liittyen puheita, hartauksia, saarnoja. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut kaikista paljainta, mitä olen kirjoittanut, ja siinä mielessä itselleni erityisen merkityksellistä. Peuran kirja auttoi ymmärtämään paljon omaa kirjoittamistani. Kirjoitan elämästämme blogia sen vuoksi, että jaksan paremmin haavan kanssa. Vaikka lapsen sairauteen liittyvä haava ei ole aina auki, eikä vereslihalla, se on silti olemassa. Saan itkeä. Kirjoitan elämästämme myös siksi, että löytäisin näkökulman, joka vie väljemmille vesille. Haavan päälle voi myös pokkana vetää Salama McQueen -laastarin ja unohtaa se hetkeksi. Saan nauraa Vaikka tajuan kipeästi, kuinka katoavaista elämä on - ja vaikka ymmärrän, että sitä on elettävä juuri nyt - tunnustan vastahakoisesti: Haluan myös säilöä Talteen elämä, joka tiimalasissa kiirehtää!
Talteen sanat, jotka kerran katoavat!
Talteen murheet, joita en vuoden päästä enää muistaisi.
Talteen sinun jälkesi...

Haluan kertoa teille meidän Uunosta. Kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka on aivan tavallinen ekaluokkalainen ja yhtä aikaa hyvin erityinen. Sitä paitsi: Voisinko pitää vain itselläni poskettomat neronleimaukset, viattoman viiltävät lausahdukset, viekkaat oivallukset? Ihmiset, voisinko?

Poikalapsen elämää

Poikaa piti houkutella syömään monta kertaa. Viimein äiti pillastui.
- Uuno, nyt kuuntelet. Minulla on a s i aa!
Uuno kävi hakemassa taskulampun ja tuli äidin luo.
- Avaapa suu! Hän tutki taskulampulla äidin suuta huolellisesti.
- Kuule, ei täällä ole mittään asiaa!