Eläköön toisenlaiseus!

Voi sitä iloa ja intiaanihuutoa, kun Toisenlaiset frendit saivat Venlan. Poika nauroi ääneen, hyppi ja kiljui. Vain Pikkukakkosen Venla sai aikaan yhtä vahvan reaktion.
Olin jopa hämmentynyt. Emme ole koskaan varsinaisesti ilmoittaneet lapselle, että hän on kehitysvammainen. Mietin sitä asiaa pari vuotta sitten jatkuvasti. Mitä sanomme, miten sanomme, koska sanomme?
Kysyinkin sitä henkilöltä, jolla on AGU-lapsi. Hän sanoi, että olisi julmaa tähdentämällä tähdentää lapselle, että on kehitysvammainen. Lapselle voi sanoa vain, että toiset osaavat toisia asioita enemmän.
Neurologi kertoi, että itse AGU-sairauden luonne on sellainen, että ei lapsi voi sitä ymmärtää, kun se on vaikeaa aikuisellekin. (Siinä vaiheessa kun lapsi voisi ymmärtää asian, tauti on edennyt jo niin paljon, että sen vuoksi sen selostaminen on turhaa. Kyse on tavallaan samasta ilmiöstä kuin dementiassa.) Eli kehitysvammaisuutta ei ole alleviivattu, mutta ei sanaa missään nimessä varotakaan.

En ole silti koskaan kuullut pojan itsekään sanovan itseään kehitysvammaiseksi.
Ja nyt hän oli aivan riemuissaan Venlasta. Tunnisti Toisenlaisten frendien jengin omakseen, "omiksi ihmisikseen".

Frendien menestys sai minunkin suun messingille. He ovat tehneet valtavan upean työn kehitysvammaisten elämän tunnetuksi tekemiseksi.
Mieleeni on jäänyt erityisesti jakso, jossa Sonja esitti tansseja juhlissa ystävilleen. Epätasaisella alustalla hän pyllähti kerta toisensa jälkeen kumoon, mutta kaikki kannustivat ja hurrasivat rohkealle ystävälle sitä suuremmalla syyllä.

Olisipa meissä "tavallisissa" edes murto-osa sellaista empatiaa elämäntiellä pyllähtelijlöitä kohtaan.

Toisenlaiset frendit ovat myös riidelleet, olleet mustasukkaisia, rakastaneet, väsyneet ja samalla väsymättä keksineet ryhmälleen juhlia.

Eläneet siis täyttä elämää, kaikilla tunteilla.

Se on meillekin niin tuttua. Tänä aamuna on tässä talossa aamuseitsemään mennessä jo itketty ja naurettu. Poika ilmoitti illalla, että hän haluaa toisenlaista elämää. Sellaista, että "herätään kuudelta ja keitetään puuro".
Minua alkoi huono omatunto kalvaa (olihan pojalle tapana useimmiten paahtaa vain leipä).

Kello laitettiin soimaan kuudeksi. Poika muisti heti uuden elämän ja pomppasi ylös: "Nyt puuroa keittämään." Mutta voi itku. Hän oli tarkoittanut nimenomaan riisipuuroa. Kuka sellaista kerkeää aamutohinassa keittämään?

- Minä haluan riisipuuroa!
- Sitä ei ehditä keittää.
- Riisipuuroa!
- Ei

Poika painui syvälle peiton alle miettimään seuraavaa siirtoa. Hmmm.... äidistä täytyy löytää jokin herkkä kohta. Kohta pojanpää nousi peitonmutkasta kiukkuisena esille:

- Mää en jaksa sua! Mun Jumala menee pilalle sussa!