Leviää kuin kulovalkea

Uskokaa tai älkää, olen törmännyt jo useamman kerran erääseen erityislasten vanhempien erityiseen huoleen: "Jotkut ajattelevat, että kerjään vain myötätuntoa."

Asiasta maininneet ovat poikkeuksetta olleet vanhempia, jotka myös ovat käsitelleet lapsen kehitysvammaisuuteen tai muuhun erityisyyteen liittyvää asiaa - myös vaikeuksia - avoimesti.

Minkä jälkeen joku kanssaihminen on tullut sanomaan tai viestinyt heille muuten ikävään sävyyn: "Kerjäät myötätuntoa..."

Minulle itselleni ei ole sellaista sanottu, mutta joka kerta (siis ainakin kolme kertaa!) kun olen kuullut toisilta vanhemmilta asiasta, olen mennyt sanattomaksi ja tullut todella vihaiseksi.

Asia on niin absurdi, että sanat eivät riitä kertomaan - mutta tietenkin samalla aito, loukkaava ja riipaiseva kokemus ihmisille, jotka ovat kanssaihmisen mielestä "syyllistyneet" myötätunnon "kerjäämiseen".

Kerjätä myötätuntoa. Täh?

Ajatteleeko myötätunnon "kerjäämisestä" moittiva, että jossakin on olemassa myötätunnon hupeneva varasto, josta kehitysvammaisen lapsen vanhempi käyttää liian suuren osan, ja joka uhkaa terveiltä loppua?

Voin vakuuttaa - jos tästä on kyse - että myötätunto ei ole hupeneva varasto, vaan lähde, joka pulppuaa sitä kirkkaammin ja ihanammin, mitä useampi sitä tarvitsee ja osoittaa.

Mikä tärkeintä: Myötätunto kuuluu i h a n j o k a i s e l l e ihmiselle. Jokainen voi sitä runsaasti tuhlata ja jokainen ihminen voi sitä kokea ja pyytää.

Olen miettinyt hämmentyneenä, kun tämä asia on tullut eteeni, että voiko kyse olla kateudesta?
Voiko joku olla kateellinen lapsen erityisyydestä, kehitysvammasta ja sen tuomasta tilanteesta vanhemmalle?

Uskon, että kehitysvammaisen lapsen vanhempi on ylpeä lapsestaan, rakastaa lastansa juuri sellaisena, eikä aarrettansa pois antaisi, mutta - rehellisesti sanottuna - jos meiltä olisi kysytty jossakin elämämme vaiheessa, että "saiskos olla terve vai sairas lapsi", olisimme taatusti valinneet lapsellemme terveen osan.

Elämä ei sellaisia kysymyksiä esitä - ja hyvä niin - sillä sen ansiosta me saamme elää maailmassa, jossa on välttämätöntä kysyä, etsiä, kokea, näyttää, luoda, käsitellä - ja hemmetti - jopa kerjätä myötätuntoa!

Myötätunto on kaiken inhimillisen kanssakäymisen ja jaksamisen polttoaine. Meistä yksikään ei selviä ilman myötätuntoa.

Voi olla, että erityisten vaikeuksien keskellä elävät tarvitsevat ajoittain tuplabonusannoksia tätä kallista elämän polttoainetta.

Voi olla - ikävä kyllä - että he ovat joutuneet sitä joskus jopa kerjäämään.(Toki toivoisin, että ympäristö reagoisi rivakasti, jos voimamerkkivalo on välkkynyt punaista jo hyvän aikaa.)

Mutta siinäkään, myötätunnon kerjäämisessä, ei ole mitään pahaa!

Tänä aamuna haluan halata jokaista ihmistä - (halaan myös itseäni) - joka omassa elämässään toivoo, etsii, janoaa ja joskus suorastaan kerjää myötätuntoa. Ja samalla yrittää suhtautua toiseen ihmiseen myötätuntoisesti.

Noin.
No hitsit.. halataan vielä toisenkin kerran.
Noin.
Niin ihanaa.

Eikä myötätunnon määrä maailmasta vähentynyt muruakaan.

Sehän lähti leviämään kuin kulovalkea...