Öinen episodi

Pääsääntöisesti nukun yöni kuin tukki, mutta yhtenä yönä heräilin vähän väliä. Liekö syynä liiallinen kahvinjuonti vai tenttistressi, mutta jossakin vaiheessa yötä uni kaikkosi kokonaan.
Aikani pyörittyäni päätin nousta ylös. Keitin kupin teetä ja hipsin tietokoneelle.
Valitettavasti en vain muistanut laittaa konetta äänettömälle. Kun ensimmäinen "kling" pääsi koneesta, kuulosti se sireeniltä hiljaisessa yössä.
Makuuhuoneessa alkoi kahista peitto saman tien. Kohta kopsahtelivat päättäväiset askeleet työhuonettani kohden. Kuulin samalla ärtynyttä jupinaa: "Ei voi olla totta, ei voi olla totta..."

- Äiti! poika seisoi työhuoneen kynnyksellä lempeänä kuin Siiri Angerkoski.
- Mitä kulta, en kai herättänyt sinu...
- Et VOI olla facebookissa keskellä yötä!
- Tuota, en vain saanut unta ja...
- Kello on kolme!
(Mistä ihmeestä hän tiesi kellonajan?)

Seuraavassa hetkessä poika harppasi vierelleni, otti kädestäni kiinni ja lähti taluttamaan minua kohti sänkyä päätään pudistellen.

(Olisin nauranut, jos olisin uskaltanut, mutta hiljaisena tyttönä vaelsin eteenpäin päivitellen mielessäni, kuinka valtavan määrän seitsemänvuotias ihminen voi ladata paheksuntaa yhteen lauseeseen. Ja kuinka määrätietoisesti hän siinä yönsilmässä toimikaan.)

- Nyt sänkyyn! poika tokaisi niin kuivalla äänellä, että pöljempikin käsitti, että keskustelu on päättynyt.
- Hyvää yötä, sanoin kiltisti, ehkä niiasinkin ja - kyllä kyllä - nukahdin saman tien.

Aamulla nauroimme makeasti öiselle episodille.
Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun hän on ollut meistä kahdesta se tervejärkisempi.