Hui mitä postia

Kehitysvammaperheenä (ärsyttävä sana!) täytyy sanoa, että tämä kevät on ollut aikalaista horroria. Kaikki alkoi siitä, kun yhtenä viattomana kevättalven päivänä postilaatikosta tupsahti kirje.

Siihen kaikki viattomuus sitten loppuikin! Kirjeessä luki lyhyesti, että lyhytaikaisia asumispalveluja järjestävä Nuorten Ystävien Sinisiipi lopettaa 30.5. mennessä, ”ottakaa yhteyttä kaupungin viranomaisiin omaishoitajan vapaiden järjestämiseksi”.

Olimme aivan shokissa. Loppuu? Sinisiipi! Meidän elämän kantava rakenne, mummola, turvapaikka. Se paikka, johon lapsen sopeutuminen kesti vuosikausia, mutta johon hän vihdoin sopeutui. Jonne pääsyä alkoi odottaa.

- Äiti, mää en nää Karoliinaa ennää ikinä, kuului puhelimessa hätääntynyt ääni.

Kyyneleet lensivät vaakasuorana silmistäni, kun valehtelin, että varmasti näet.

Oikeasti olin kauhuissani. Sinisiipi on mahdollistanut meidän työn, jaksamisen, parisuhteen. Olemme saaneet hengähtää, jotta olemme jaksaneet taas pyörittää toimivaa, onnellistakin, arkea vaativan kehitysvammaisen lapsen kanssa.

Tässä täysin randomina tulleessa kirjeessä todettiin lyhyesti, että palveluntuottajan ja kaupungin välinen sopimus on päättynyt. Se ei toki ollut yllätys, että kyseisen talon kerrottiin olevan pahasti kosteusvaurioinen. Mutta että koko vaivalla rakennettu systeemi lyötiin kertaheitolla maahan, vaikka mitään ei ollut tilalla, on järkyttävää! Vanhempien kanssa ei asiasta keskusteltu lainkaan. Tyly ilmoitus postilaatikosta. Koittakaa jotenkin.

Ei näin saa tehdä!

Otimme yhteyttä kaupungin toimijoihin ja meitä pyydettiin varaamaan paikkoja eräästä kolmannen sektorin asuntolasta. Soitimme sinne. Kaikki paikat ja viikonloput täynnä!

Kuinka nöyryyttävää kaupata lasta ovelta ovelle. Soitimme sosiaalityöntekijälle, joka ei aikonut tulla keskustelemaan tilanteesta, koska hänellä ei ollut tarjota ratkaisua. Soitimme toisen kerran, kolmannen. Neljännellä yrittämällä saimme vihdoin sosiaalityöntekijät lupaamaan, että he tulisivat kuulemaan meitä.

Viime perjantaina tapaaminen järjestettiin. Saimme suureksi helpotukseksemme kuulla, että uusi sijaishoitopaikka omaishoitajien vapaita varten oli löytynyt. Tilannettamme helpotettiin muutoinkin lapsen henkilökohtaista avustusta lisäämällä. Nyt kaikki on ainakin periaatteessa hyvin.

Mutta miksi kaikki piti tapahtua niin kovan taistelun ja itkun kautta? Monet vanhemmat eivät jaksa taistella. Kärsijöinä ovat ne lapset, jotka eivät pysty mitenkään puolustamaan itseään. Heidät on yhteiskunnassa helppo unohtaa. He eivät kirjoita yleisönosastoon, eivät väsää blogia.

Heidän ei auta kuin sopeutua.

Kun sopeutuminen vaihtuviin paikkoihin on vaikeaa, heidän vanhempansa kärsivät valvotut yöt ja koti-ikävän uudessa sijaishoitopaikassa, kokonaan uusien ihmisten kanssa. Ylipäätään vanhemmat puskuroivat kaikkea odottamatonta heittopussiksi joutumista.

Näin tempoilevaa on toiminta juuri heidän kohdalla, jotka tarvitsevat eniten valmistautumista muutoksiin.

On ihan sama tilanne, jos muistisairaiden omaisille ilmoitettaisiin ykskaks asumisyksiköstä, että sorppa, tämä putiikki menee nyt kiinni.

Henkilökohtaisesti kamalinta se, että perusturvallisuuteni kaupungin toimintaa kohtaan horjahti pahan kerran. Tähän saakka olen luottanut siihen kehitysvammapalvelun ihmisten lausuntoon, jolla he loivat meille turvaa, kun vierailivat perheessämme ensimmäisen kerran. ”Tulemme olemaan aina osa elämäänne.”

Kunpa oppisin taas luottamaan siihen!