Osallinen

Hiljattain olin Tuomasmessussa, jumalanpalveluksessa, liturgina. Yksi avustajista, evankeliumikirjan kantaja, oli Uuno. Saarnan jälkeen, kolehdin alkaessa, Uuno tuli saarnaajavieraan luo.

– Niin, mihin nuo rahat menevätkään?

Saarnaaja kertoi avustuskohteesta ja poika palasi tyytyväisenä kirkonpenkkiin. Kuinka hän nauttiikaan uudenlaisesta osallisuudesta, seurakuntalaisuudesta, paikasta yhteisön jäsenenä. Siitä, että voi niin moniin asioihin vaikuttaa, ottaa itse selvää, epäillä ja keskustella.

Päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että osallisuus omasta elämästään on kehitysvammaiselle lapselle, nuorelle ja aikanaan aikuiselle, kaikista olennaisin asia hyvän elämän kannalta.

Olla subjekti, toimija, vaikuttaja, omassa elämässään, ei objekti.

Osallisuus ja itsenäisyys ovat jotain, minkä lapset normaalitilanteessa taistelevat itselleen. Vuosi vuodelta he haluavat enemmän vaikuttaa itse asioihin. Viisas vanhempi antaa siimaa, mutta vastustaa suunnitelmia sen verran, että lapsi löytää oikeasti vastuuta ja itsenäisyyttä, subjektiutta. Oppii perustelemaan ja kantamaan vastuun.

Liian varhainen toimijuus tuo lapselle ja nuorelle turvattomuutta, liian myöhäinen taas kypsymättömyyttä ja riippuvaisuutta. Olisi oltava oikealla hetkellä liikkeellä.

Mutta mikä se oma hetki on, onkin vaikeampi kysymys, kun on kyse kehitysvammaisesta lapsesta.

Minusta on hienoa, että Uuno osaa katsoa netistä tulvien elokuvien ikärajat. Minusta hän ei 12-vuotiaana voi silti katsoa K12-elokuvia. Psykologisissa testeissä hänet on määritelty 6-8 -vuotiaaksi. Kuinka perustelen kieltoni? Sopertelen keskustelussa jotakin ”minusta se ei vain ole sopivaa”. Uuno tekee tarkentavan lisäkysymyksen:

- Onko liikaa seksiä?

- Ehkä.

- Ja väkivaltaa?

- Ainakin sitä.

Miksi taas unohdin, kuinka viisas poika hän on! Paljon viisaampi kuin vanhempansa.

Uunolla ei nimittäin ole päässään mallia siitä, millainen 12-vuotiaan tulee olla. Hänellä on sen sijaan kirkas ajatus siitä, mistä juuri hän nauttii, mikä hänelle on tärkeää, ja mikä heikentää hänen elämänlaatuaan.

Vanhempana täytyy olla hereillä. Esimerkiksi sijaishoitopaikkaan tottuminen - muutamana päivänä kuukaudessa – on ajoittain edelleen vaativaa. Mukana on ollut nallea, kotialbumia, Cheekin musiikkia, ja koti-ikävä.

Omanlaista toimijuutta ja elämänsä subjektiutta Uuno tosin osoittaa ikävöidessäänkin.

- Tirrautin, hän saattaa sanoa puhelimessa. Muina miehinä.

Usein mietimme, mikä voisi auttaa tilanteissa. Uuno keskustelee asiasta innokkaasti.

- Soita mulle tunnin päästä uudestaan, niin se itku on varmaan mennyt ohi.

Ja näin olen tehnyt. Uuno on tullut puhelimeen jonkin hauskan lauseen kera.

- Kyyneleet ovat mennyttä maailmaa!

Toivon, että tämä keskustelu jatkuu koko hänen iän ja elämän ajan. Minun harras toiveeni on, että Uuno saa aikuisenakin elämän, jossa hän on itse paras asiantuntija. Että häntä ympäröi dialogi, ystävällisyys ja avoimuus uudelle.

Ja tarkemmin ajateltuna prikulleen sitä samaa toivon muillekin lapsilleni. Ja – jos todella tarkkoja ollaan – myös itselleni. Dialogia, ystävällisyyttä, avoimuutta uudelle.

Hyvää talventaittumista!

Kuvat: Uuno Palosaari