Totuus ja tehtävä

Blogin kirjoittaminen äidin ja omaishoitajan näkökulmasta on toisinaan aika vaativaa. En aio ajautua kirjoittamaan vain epäkohdista tai palvelujärjestelmän epäonnistumista, vaikka niistäkin kerran kuukaudessa kirjoitus syntyisi ketterästi. Kaikki eivät sovi alalle.

Toinen näkökulma ovat onnistumiset, joista niistäkin riittää tarinaa. Useimmiten kohtaan vain asiallisia ja ammattitaitoisia ihmisiä. Aina joskus putkahtaa esille kirkkaita helmiä, käsittämättömän hienoja tyyppejä, jotka suhtautuvat – ei ainoastaan ammattitaidolla – vaan suurella rakkaudella kehitysvammaisiin lapsiin ja nuoriin.

Luulen, että pääosa kehitysvamma-alalla työskentelevistä on näitä ”kaikki se kestää” -tyyppejä, joille mikään perheen ongelmatilanne ei ole vieras.

Eniten minua blogistina tekee mieli kirjoittaa Uunosta itsestään. Kun aloitin blogin, hän oli sellainen 6-vuotias lättypoika.

Tänään puhutaan 12-vuotiaasta nuorukaisesta, joka on erityisen kohtelias käytöstavoiltaan. Tiedättekö te ketään, joka kiittää Facebookissa myös tykkäyksistä ja pyytää vuolaasti anteeksi, jos on kirjoittanut jonkun nimen väärin!

Hyvin tärkeää minulle on ollut kirjoittaa omasta jaksamisestani. Varmaan sitä varten tämän blogin aikanaan perustin. Oli pakko purkaa sitä tuskaa, minkä diagnoosi toi. Oli pakko jakaa sitä matkaa, mille meidät lähetettiin ja missä edelleen kuljemme ”päivä vain ja hetki kerrallansa”.

Olen tosi kiitollinen Kehitysvammaliitolle, että olemme voineet tehdä näin pitkään yhteistyötä. Tässä nopeasti sykkivässä some-maailmassa on riemastuttavaa sitoutua vuosiksi Suomessa näin keskeisen järjestön kanssa yhteistyöhön.

Päätös kertoa aikanaan avoimesti diagnoosista ja sen herättämästä kriisistä oli meille tärkeä. Samalla tavalla olen halunnut myös jatkaa.

Julkaisen Uunon omista tarinoista myös kirjan ensi vuonna. Uunon kanssa olemme lueskelleet käsikirjoitusta monena iltana. Nauraneet makeasti.

Ajattelen, että Verneri.netin blogistin tehtävänä on kertoa totuus. Totuus arjesta, joka voi olla sekä höyhenenkevyttä että raskaampaa kuin lyijy. Totuus ei ylistä eikä alista eikä hakeudu uhriutumaan. Totuus on kirjoittajan totuus juuri sillä hetkellä.

Kaikista eniten totta olemisesta olen oppinut Uunolta.

Tehtävä taas on kiittää, kuiskata, kiljua, karjua, itkeä, iloita heidän puolestaan ja heidän kanssaan.

Teidän kanssanne.

Hyvää kesää! Elokuussa taas tavataan. <3

- Satu-