Karhunpainia isän kanssa

Enää en säikähdä, kun se jytinä alkaa.

Kuuluu ähinää, kolinaa, puuskutusta. Välillä aivan hullua pojan naurunkikatusta ja täyden miehen nauru perään. Uuno ja isä-Markku painivat. Tämä ottelu, joka on ehkä Jukolan pirtistä lähtöisin, tai vieläkin kauempaa, on jotakin niin alkukantaista ja –voimaista, että en edes yritä päästä siihen kiinni.

Paini, jytyäminen ja nujuaminen kuuluvat poikain elämään. Kun niitä kavereita, kenen kanssa jytyää, ei oikein ole, on onneksi isä-Markku. Paini auttaa stressiin, väsymiseen, hermostumiseen. Se on parhaimmillaan sellaista lämmintä karhujen halaamista, joskus aggressionkin turvallista purkamista. Painissa ei ole tietenkään sallittua lyödä, potkia, eikä nipistellä. Painissa hengästyy ja naurattaa. Se on isän ja pojan laatuaikaa. Ja sitten voi istahtaa - isokin poika - isän syliin.

Äideistä muistetaan sanoa, että ”äidit, nuo toivossa väkevät”. Isästä meidän perheen näkökulmasta voi sanoa, että ”isät, nuo toiminnallisuudessa väkevät”. Vaikka itse olen virallisesti omaishoitaja, Markku kantaa hoitojärjestelyvastuuta moninkertaisesti.

Kehitysvammaisperheessä roolit asettuvat aikaa myöten luonnollisten osaamisten mukaan. Minun valttejani ovat neuvottelu, monen asian ennakoiminen ja huomioonottaminen yhtä aikaa. Myös lohdutus, ja tarvittaessa tiukkakin yhteydenotto, ja asioiden ottaminen suoraan puheeksi, jos Uuno on joutunut kokemaan jotakin ikävää. Yhdessä sumplataan sijaishoitokalenterin ja kahden papin kalenterien välille jokin järjellinen ajankäyttöratkaisu, jossa oltaisiin sopivassa määrin yhdessä ja aikuisilla olisi joskus omaakin aikaa. Avustaja-asiasta ja koulukyydeistä Markku on ottanut kopin, kun hän on järjestelmällisempi ja huolellisempi. Itse olen myös koko ajan yhteydessä moneen eri suuntaan. Uimahalli- ja sählynpeluureissut hoidetaan isän kanssa, äidin kanssa käydään kahvilla, kirjastossa ja kyläpaikoissa.

Perheitä on erilaisia. Joissakin ei ole isää, joissakin ei ole äitiä, joissakin molempia tuplaten tai sitten bonuksena äitipuolia ja isäpuolia. Meitä on naurattanut Uunon rento asenne uusperheeseemme. Häntä alkoi käydä kateeksi, kun toisilla on isäpuoli ja hänellä ei. Niinpä Uuno kerran kysäisi, voisko äitin ex-puoliso olla Uunolle vähän kuin isäpuoli. On hän lisäksi kysynyt setiänsä ja veljiänsä vaareiksi, koska hänellä ei ole sellaistakaan.

Kehitysvammaperheissä olen nähnyt poikkeuksellisen paljon sellaisia isä-poika-pareja, joissa isä on ottanut ison roolin esimerkiksi terapioissa ja harrastuksiin kuljettamisissa. Äitien ja kehitysvammaisen lapsen suhde taas on usein hyvin tunnepitoinen ja symbioottinen. On surullista, jos isä ei ole saanut, tai vielä surullisempaa, jos ei ole halunnut, ottaa tilaa vanhempana. Se olisi tärkeää lapselle ja nuorelle. Niin pojalle kuin tytölle.

Jos elämässä ei ole isää, on tärkeää, että on muita turvallisia mies/isähahmoja. Näitä ovat tietenkin papat, vaarit, ukit ja yhtä hyvin enot, sedät, veljet, naapurit, opettajat, avustajat. Jos tällaisia ei ole lähipiirissä, niin kannattaa yrittää saada sellainen vaikka jonkun järjestön kautta.

Olen sitä mieltä, että vaikka elämä ei mene meillä kaikilla totuttuja latuja, voimme silti viettää reilusti isänpäivää. Isyyteen liittyy – olipa kyse biologisesta isästä, adoptoidusta isästä tai isähahmosta - hellyyttä, voimaa ja huumoria. Niitä asioita ei ole liikaa elämässä.  Isänpäivänä on tärkeää muistaa myös erityislasten isoisiä. Hekin tarvitsevat erityistä tukea erityisessä roolissaan ja huolissaan.

Onnea rakkaat isät ja papat ja isäpuolet!