Urahaaveet saat sitten hylätä

Yksi lause alkuvaiheista, kun olimme saaneet pojan AGU-diagnoosin, on painunut sieluun poikkeuksellisen voimakkaana muistijälkenä.
- Urahaaveet saat sitten hylätä.

Sain tämän ohjeen kehitysvammaisen kanssa jo pitkän elämän eläneeltä vanhemmalta. En alkanut pohtia asiaa sen enempää siinä alkushokissa, jossa tunnelma oli ”kunhan selviäisin edes huomiseen”.
Sitä paitsi olin juuri aloittanut uuden ammatin opiskelun, johon tulisin valmistumaan muutamassa vuodessa. Halusin papiksi. Muita urahaaveita ei ollut.

Jotta voi päästä papiksi, on jo opintojen loppuvaiheessa ohjelmassa keskustelu piispan kanssa. Hän keskustelee jokaisen papiksi aikovan kanssa ja joutuu olletikin arvioimaan, onko ihmisestä papin tehtävään (tai ehkä ennen kaikkea havaitsemaan, jos ei ole). Toki myös testit tehdään.

Joka tapauksessa istuin leirikeskuksen yhdessä huoneessa piispan ja toisen henkilön kanssa, Kävimme läpi henkilöhistoriaani ja ajatuksia pappeudesta. Tietysti myös sitä, olenko sitoutunut oppiin. Jossakin vaiheessa nousi esille, että olemme perheessä saaneet vaikean diagnoosin lapsellemme. Esille nousi myös, vaikuttaako se minun jaksamiseen. Piispa kuunteli pohdintojani rauhallisesti ja sanoi lopulta:

- Näen asian niin, että tämä tulee olemaan sinulle voimavara.

Voi kuinka nämä sanat ovat kantaneet minua vuosien varrella. Piispa oli ja on viisas.
Hän näki, että haavoista voi tulla lähde. Sehän itse asiassa on kristinuskon salaisuus

Lähes kaikki tuntemani kehitysvammaisten lasten äidit ovat kotona. He pitävät huolta, että arki rullaa. Olen ylpeä heistä ja samalla rukoilen, että valinta on ollut oma. Silloin se on arvokkainta maailmassa!
Samaan aikaan olen tajunnut, että lause ”urahaaveet saat sitten hylätä” on järkyttävän syrjivä, ohittava ja kummallinen.

Tässä kohtaa haluan määritellä, mitä itse tarkoitan uralla. Minusta se on polku, joka rakentuu työstään innostuneen, jopa palavasti innostuneen, ihmisen elämään. Se ei välttämättä ole aina uusi porras hallinnollisessa etenemisessä. Uralla voi edetä myös menemällä syvemmälle. Minulle ura on sitä, että saan työssäni oppia, kehittyä ja uudistua samalla kun nautin siitä, mitä jo osaan.

Ja tietysti tämä kaikki on mahdollista kaikessa mitä tekee, myös kotiäidin uralla.

Mutta miksi ihmeessä ne ammatilliset haaveet tulisi kategorisesti unohtaa, jos sinulla on kehitysvammainen lapsi?

Tällaista mantraa pidetään usein yllä, että tilanne pysyisikin lauseen mukaisena. Kun arki on liian raskasta, minkäänlaista uraa ei tietenkään tehdä. Ja liian raskasta arki on silloin, jos tukitoimet eivät ole asialliset ja ajanmukaiset.

Parasta elämää perheessä, jossa on kehitysvammainen lapsi, on normaali elämä. Minusta normaalin elämän normaaleita asioita ovat työstään innostuneet vanhemmat.

Minä ja mieheni olemme sellaisia. Joskus rasittaa, kun olemme kumpikin saman alan ammattilaisia ja tietysti työt kampeavat väkisin myös kotiin. Onneksi Uuno ei anna elämän painua kokonaan kirkollisiin syövereihin.

- Nyt on kesä. Nyt ei puhuta kirkosta, hän julisti kotiin kirkkorauhan muutama vuosi sitten.

Olen kuuden vuoden pappeuden jälkeen tajunnut, että perhe-elämälle on aivan olennaista, että saan olla innostunut työstä. Se auttaa jaksamaan hankalatkin aamut ja kummallisimmat iltasäädöt. Yhtä tärkeää on, että Uunolla on omat innostuksen lähteet, suunnitelmat ja unelmat.  Niiden toteutumiseen ja myöskin omassa työssä onnistumisen mahdollistamiseen olemme saaneet ulkopuolista apua. Luojan kiitos!

Tässä kodissa elää kolme ihmistä, joista jokainen roihuaa innolla tahollaan ja tavallaan. Joskus roihut kohtaavat tavalla, jossa vaatii perusteellista tuuletusta ja volyymin arviointia.

Usein tunnelma on myös ihanan energinen ja innostunut!