Kevättä ja rippijuhlia kohti

- Äiti, mää ymmärrän, että Cheek ei voi sinne tulla, mutta voisinko mä ripustaa juhlapaikan seinälle Cheekin kuvia?

Nielaisen kuuluvasti. Oulun Vanhan pappilan juhlaseinille ei oikein istu Cheek-herran kuvat eiväkä ne minusta rippijuhlan somistukseen kuulu muutenkaan. Onneksi on koko kevät aikaa neuvotella asiasta.
 
Uuno on odottanut jo kauan rippikouluvuottaan. Tietysti ennen kaikkea alkukesän juhlia, mutta ymmärtääkseni myös koko prosessia. Vanhempana ja pappina olin pettynyt, kun kävi ilmi, että kehitysvammaisten rippikouluprosessiin kuuluu vain yksi ryhmätapaaminen ennen leiriä ja papin kotikäynti. Oman rippikouluryhmäni kanssa tapaan leirin lisäksi kahdeksan kertaa ja lisäksi heille kuuluvat seurakuntaan tutustumiset eli yhteiset kirkossakäynnit. Nyt saimme neuvoteltua Uunolle kotiseurakunnastaan rippikoulukortin, jota hän innolla täyttää (eli käy kirkossa).
 
Asiasta syntyi pienimuotoinen kriisikin ja sitä lähdettiin selvittämään Oulun seurakunnassa. Toivon ja luotan, että tilanne muuttuu aikaa myöten sellaiseksi, että kehitysvammainen nuori voi löytää paikkansa myös omasta kotiseurakunnastaan. Samalla tuen ehdottomasti sitä, että kehitysvammaisille on tarjolla oma rippileiri, kuten useimmat vanhemmat ymmärtääkseni toivovat. Uunollekin kokisin nykyisen rippikoululeirin isossa ryhmässä liian vaativaksi ja olen iloinen että hän saa leirilleen seurakunnan järjestämän avustajan.

Kehitysvammaisen rippikouluprosessi pitää rakentaa sellaiseksi, joka on nuorelle ja perheelleen mielekäs. Joskus paras vaihtoehto voi olla se minimi, mutta varmaan on paljon myös kehitysvammaisia nuoria, jotka voivat osallistua rippikouluvuoden aikana enempään kuin yhteen kokoontumiseen ja leiriin. Jos olen oikein ymmärtänyt, Oulussa prosessia aiotaan kehittää.
On tärkeää kuulla vanhempaa ja nuorta heti rippikouluvuoden syksyllä asiasta.
Jokainen perhe on tässä asiassa asiantuntija.

Kehitysvammaiselle rippijuhla on valtavan tärkeä juhla. Sitä se on myös vanhemmille. Tiedämme jo, että monia sellaisia juhlia, joita muiden lasten kanssa on vietetty, ei tule Uunon osalle. Ylioppilasjuhlia tai valmistumisjuhlia ei tule, tuskin ajokortin saantiakaan juhlitaan tai armeijasta paluuta. Tämän kaverin kanssa eivät toki juhlat lopu, muitta eittämättä rippijuhlat tuntuvat kaikista tärkeimmiltä.

Minulla on ihan tuoreena mielessä, kuinka me vanhemmat ja sisarukset ja kummit ja mummokin laitoimme käden Uunon päälle ja siunasimme hänet kastejuhlassa. Kasteen toimitti isä Markku, joka nosti pojan korkealle ilmaan ja huudahti: ”Katsokaa, Jumalan lapsi on syntynyt!” Hanni-kummi oli siunaamassa seitsemän vuotta myöhemmin Uunoa koulutielle Tuiran kirkossa.

Nyt hänet rippijuhlassa siunataan jatkamaan taipalettaan kristittynä. Osana rippikouluaan Uuno kävi jo avustajan kanssa kirkossa ilman meitä vanhempia. Sitä riemua, kun hän oli tervehtinyt tuttuja ja moikkaillut ihmisiä. Uunolla on ihan oma paikka yhteisössä! Sitä haluamme vahvistaa.

Parin viikon kuluttua olen kutsunut kirkkoon kehitysvammaisten nuorten kuoron avustamaan messussa. Kyseessä on yhteisvastuun avajaismessu. Minulle on erittäin tärkeää, että nämä upeat nuoret ovat nimenomaan toimijoita. He eivät ole keräyksen kohde, vaan he auttavat meitä kaikkia auttamaan lapsia ja nuoria.

Niistä Uunon rippijuhlista neuvotellaan vielä moneen kertaan. Esimerkiksi Birgitta-tädiltä tilattu tunnin puhe tuntuu pitkähköltä. Muuten Uuno saa suunnitella juhliaan juuri oman makunsa mukaiseksi. Hän on valinnut jo ruokalistan: Lohisoppaa ja vaniljajäätelöä. Uuno etsiskelee ihmistä, joka osaa tehdä hyviä korvapuusteja. Ei tässä asiassa aikonut kääntyä äidin puoleen.

Roihuamme Uunon mukana asiassa. Hän on meidän perheen viimeinen rippikoululainen.

Uuno avusti Turun piispaa Kaarlo Kallialaa ehtoollisenjaossa marraskuussa piispanvihkimysmessussa Oulussa. Yhteistyö koettiin onnistuneeksi.