Lokki
Aamuaurinko laineiden sinessä kimalsi,
vielä hellästi verkkaan rantaan talsi.
Me reippaina riennettiin sisälle talaan,
sieltä tervavene, ja luodolle kalaan.
Tytär ja minä, aina into piukassa,
vaikka kalan saanti on välillä tiukassa.
Rantakalliolla ystävä äänteli meille.
Luullen kai menneensä pahoille teille?
Sinne käännettiin heti veneemme kokkaa,
samalla tarkkailtiin lintumme nokkaa.
Oltiin Lokkimme nimeksi ristitty Siiri.
Niin kauniisti laulunsa aamuisin kiiri!
Vilustunut yöllä, näinkö äänensä tärveli?
Nokassa roikkui omituinen härveli?
Tyttäreni silloin sen hetkessä keksi.
tunnisti heti tuon uistimeksi.
Mutta miksi se nokassaan kanteli tuota,
ja kiireellä linkutti rantakiven luota?
Sen koommin ei Siiriä nähty enää?
Niinpä katiskoille meno ei tehnyt tenää.
Ja kun tullessa palasimme rantakiven luota,
siinä Siiri taas nokassaan ravisti tuota,
– uistinta, jonka irti temmata vois.
Nähdessään meidät, taas linkutti pois.
Ei luottanut, uskonut avuntuojaan,
vaan kiireellä häipyi pajukon suojaan.
Luovuttiin hetkessä kykymme sietoon,
ja päätettiin luottaa kännykän tietoon.
Soitimme palokuntaan, hätäpuhelulla,
josta luvattiin kiireellä apuun tulla.
Ei kauaa mennyt, paatti laineilla ui.
Pian veneemme viereen rantautui.
Tunnin, kaksikin koettivat etsiä,
haavit käsissään lähirantametsiä.
Mutta harmillisesti, tällä erää,
joutuivat vetämään ”vesiperää”.
Illalla päätimme etsiä vielä,
säälimme raukkaa, jossain siellä.
Nähtiin rannalla, takana ruohikon
jotain valkeaa, tiesin mikä se on?
Kiinni kaulasta, siimalla, puun juurakon alla
kai kärsimys helpottui, kuristumalla!
Kun uistinta irrotin, ei vastarintaa!
Sai haudalleen kultaista hiekkaa pintaan.
Siiman heikkous joskus taistelun ratkaisi.
Ehkä Kuha tai Hauki sen hetkessä katkaisi?
Leukapielessä uistin, kala kuolemaan ui.
Jossain kaislikon reunassa, rannalla kellui.
Hiljaiseen hautaansa, aaltojen tuomaa,
lentäessään yli myös Siiri sen huomaa.
Ei kovinkaan montaa maukasta palasta
lokki ennättänyt nauttia pehmeästä kalasta,
kun takertui karmeaan, kiduttavaan loukkuun,
kippuraan siimaan, ja terävään koukkuun.
Toivoi apua meiltä, luotto ihmiseen puuttui,
lopulta pajukon juurakkoon juuttui.
Tätä uistinta säilytän verkkovajassa,
roikkuu siimastaan, muistona katonrajassa.