Kun odotus päättyy keskeytykseen

Keväällä 2003 olimme elämäntilanteessa, jossa halusimme perheeseemme lapsen. Mitään ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta kuitenkaan tapahtunut, ja niinpä talvella käynnistettiin lapsettomuustutkimukset. Tutkimusten perusteella päädyin alkukesästä 2004 polyypin poistoon kohtuontelosta ja kuin ihmeenä parin kuukauden kuluttua olin yllättäen raskaana. Olimme mieheni kanssa onnesta mykkyrällä ja mikään asia maailmassa ei tuntunut varjostavan päivää.

Syyskuun alkupäivinä 2004 minut ohjattiin neuvolasta ultraäänitutkimukseen. Sain ajan samalle viikolle, ja kun lääkäri kertoi elävästä sikiöstä ja sydämensykkeestä, tuntui että itken ilosta elämäni ensimmäistä kertaa. Mieheni puristi kättäni niin lujasti että luut rutisivat. Jotenkin lääkärin ilme kertoi muutakin, kun hän totesi että mittaillaan hieman. Niskaturvotusta oli paljon. Maailma romahti sillä sekunnilla. Nousin jäykin jaloin pukemaan ja istumaan.

Lääkäri kirjoitti lähetettä Oulun yliopistolliseen sairaalaan ja kertoili eri mahdollisuuksista. Lapsella ei ole ehkä Downin oireyhtymää, vaan ehkä Turnerin tai sydänvika. Kaikki asiat vain leijuivat läpi pään. Kahlasin nettiä illan ja etsin paniikinomaisesti tietoa. Seuraavana päivänä soitin sairaalaan varatakseni ajan. Sain ajan seuraavalle viikolle ja silloin tehtiin uusi tutkimus.

Painajainen toistui. Siellä se pikkuinen oli, mutta jotain oli pahasti vialla. Kolme lääkäriä tuijotti monitoria. Perinnöllisyysklinikalla selvitettiin eri mahdollisuuksia. Halusin kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin. Tärkeintä olisi nyt istukkaverinäyte ja kromosomitutkimus.

Sain viikon sisällä vastauksen, jossa todettiin, ettei poikasikiön kromosomeissa ollut vikaa. Pieni toivonkipinä syttyi. Jospa se turvotus menisikin ohi, jos se oli vain joku heijastuma. Ihminen on itselleen armollinen, sitä antaa itselleen luvan toivoa.

Raskausviikolla 16 ultra antoi edelleen lohduttoman kuvan, mutta koska rakenneultra oli käymättä ja istukkaverinäytetulos oli "hyvä", niin päädyttiin odottamaan rakenneultraan saakka. Nyt ajatellen olisi ollut ehkä parempi kun keskeytys olisi tehty jo raskausviikolla 16. Nyt ei tarvitse jossitella mitään. Raskausviikolla 20 ultrassa samat kolme lääkäriä tuijottivat taas monitoria ja antoivat erittäin pessimistisen diagnoosin. Sikiöllä oli vaikeita epämuodostumia, sellaisia jotka johtavata kuolemaan. Ei toivoa.

Tässä vaiheessa minulta kyseltiin vakaumusta ja mitä olimme mieltä keskeytyksestä. Tämä asia oli jo keskusteltu läpi ja olimme sitä mieltä, että tämä maailma on jo tarpeeksi kova paikka elää ilman vakavaa haittaakin, joten keskeytys olisi ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa. Sydän mustana kirjoitin TEO:n paperit alle maanantaina ja osastopaikka varattiin tiistaille, jolloin sain esilääkityksen. Maanantai-iltana kävin pitkän lenkin koiran kanssa yksin sysipimeässä ja itkin. Ja kuin kohtalona sikiö, minulle tuolloin jo lapsi, liikkui entistä kiivammin kuin kertoen elinvoimastaan ja tahdostaan elää. Lääkärit olivatkin kertoneet, että lapsen sydän ja keuhkot sekä aivot olivat vahvat. Olisi hyvinkin todennäköistä että lapsi selviäisi synnytykseen saakka, mutta ei eläisi enää sen jälkeen.

Tiistaina sain esilääkityksen, olin hyvin rauhallinen ja suorastaan pelottavan tyyni. Tiistai-iltana lenkillä ei enää liikkeitä tuntunut, vain oma raskas tunne vatsapohjassa ja sydämessä. Itkin lohduttomasti lähes koko illan. Mies ei pystynyt reagoimaan mitenkään. Hän vain huolehti minun syömisestäni tai oikeastaan syömättömyydestäni.

Keskiviikkona menin aamusta osastolle ja pääsimme yksityishuoneeseen. Ensimmäiset pehmitystabletit laitettiin aamulla ja lueskelin tyhjin silmin lehtiä. Kipuja oli vähän, ei juuri mitään. Keho ei antanut periksi ja pehmitystabletteja jouduttiin antamaan suhteellisen paljon. En tuntenut kipua juuri ollenkaan ennen iltakuutta, jolloin kivut alkoivat olla teräviä. Kipulääke ei tehonnut ja hoitaja ehdotti painokkaasti kohdunsuun puudutusta, jonka sainkin. Tunnin kuluttua lapsivesi tuli ja siirryin portatiiville. Marraskuisena keskiviikkoiltana poikamme syntyi lopulta helposti, yhdellä ponnistuksella. Ei edes itkettänyt. Jotenkin oli vain helpottunut olo.

Emme halunneet katsoa lasta, vaan pyysimme hoitajaa kertomaan meille, miltä poika näytti. Erittäin sympaattinen hoitaja kertoi tullessaan takaisin, että poikamme oli kaunis lapsi, mutta että päätöksemme oli varmasti oikea. Poika ei olisi jaksanut elää synnytyksen jälkeen. Nukuin yön ilman lääkitystä unia näkemättä.

Aamulla toimin kuin kone: söin, puin päälleni ja odottelin kotiutusta. Juttelimme vielä hoitajien kanssa ja ihmettelin itsekin urheuttani. Ruumiillisesti olin loistokunnossa ja palautunut, henkisesti täysin riekaleina. Kotiin palattua olo tuntui raukkamaiselta. Pyysin mieheltä anteeksi omaa kykenemättömyyttäni antaa hänelle lasta ja että hän joutuu tämän kaiken käymään läpi minun takiani. Miehen lohdutus tuntui etäiseltä. Onneksi sain purkaa asiaa pikkuhiljaa ystäville ja läheisille. Miehen vanhemmille ja isälleni emme ole vieläkään, siis viiden kuukauden jälkeenkään, kertoneet raskaudesta ja sen päättymisestä. Jotenkin koen, että en vielä jaksa käydä surua läpi heidän kanssaan, joiden tiedän odottavan eniten lapsenlasta. Pelkurimaista käytöstä, tiedän.

Mieheni on osoittanut omaa kasvamistaan suurenmoisesti, en olisi voinut kuvitellakaan kuinka paljon ihminen voi aikuistua ja kasvaa rinnalla. Kokemus on tuonut meitä enemmän yhteen. Hänelle voin paljastaa kateuteni muita raskaanaolevia ystäviämme kohtaan, joille kaikki tuntuu olevan niin äärimmäisen helppoa. Joskus katkerina hetkinä ajattelenkin, että minulle mikään asia tässä maailmassa ei ole ollutkaan helppoa, miksi siis tämäkään. Onneksi siitä tunteesta pääsee kuitenkin ylitse kohtuullisessa ajassa. Jotenkin minua lohdutti suunnattomasti erään ystäväni sanat: "Vain vahvoille ihmisille annetaan tällaisiä kokemuksia."

Toisaalta itse pidän kaikkein vahvimpina niitä ihmisiä, jotka selviävät arjesta lapsen kanssa, jonka on päättänyt pitää raskauden aikana huomatusta poikkeavuudesta huolimatta. Elättelen edelleen toivoa, että tulisin uudelleen raskaaksi. Toisaalta työyhteisön sekavuuden takia olen hakemassa uusia tuulia, mutta tämä kokemus on saanut ajattelemaan, että kyllä elämä järjestyy lopulta ja että kohtalo antaa ja kohtalo ottaa. Tulen raskaaksi, jos tulen, ja saan hakemani uuden työpaikan sitten kun sen aika on.

Ihmisenä tämä on minua kasvattanut kovasti. Vaikka en ole koskaan ajatellut syntyneeni kultalusikka suussa, niin olen tiennyt menestyneeni kovalla työllä. Tähän kokemukseen ei kuitenkaan voinut itse vaikuttaa, se vain tapahtui. Minulle haluttiin kertoa, että on kuitenkin asioita, jotka ovat niin isoja, ettei ihminen niistä itse voi päättää.

Lapsella todettiin ruumiinavauksessa hyvin harvinainen ihopoimuoireyhtymä, joka on kuolemaanjohtava. Todennäköisyys uudessa raskaudessa on 15 %. Emme ole millään lailla sukua mieheni kanssa vaan sukumme tulevat varsin eri puolilta Suomea.