Sikiöllä vaikea kromosomipoikkeama

Olin kahden terveen pojan äiti, nuorempi alle vuoden vanha ja vanhempikin vasta kolmivuotias. Kolmatta odotimme vailla huolen häivää. Kaksi edellistä raskautta olivat sujuneet normaalisti; en voinut kuvitella, että nyt olisi toisin.

Sikiötutkimukset

Ultrassa näkyi niskaturvotusta himpun verran yli normaalin, noin 3,1 mm, sekä vauvan vatsan kohdalla tummentuma. Parin viikon päästä uusi ultra, jossa tummentumaa veikattiin kystaksi jossain vauvan virtsarakon seutuvilla. Sain lähetteen Tampereelle istukkatutkimukseen.

Tampereella todettiin ultran avulla, että vauvan virtsarakko on suurentunut. Arvelivat, että jokin ahtauma estää siellä rakkoa tyhjenemästä. Lupasivat, että rakko voidaan aika-ajoin punktioida tyhjäksi, jos vauva muuten pystyy kehittymään normaalisti, eikä rakko paina liikaa munuaisia. Istukkanäytteen otto vatsanpeitteiden läpi pitkällä neulalla sujui helposti ja kivuttomasti. Tulokset luvattiin parin viikon kuluttua.

Tulosten odottaminen

Odotellessa tuloksia mielessä pyöri lähinnä vain mahdollisen Down-lapsen saaminen. Mietimme, miten selviäisimme, miten pienet poikamme selviäisivät loppuraskauden ja vauvan syntymän aiheuttamasta tunnemyllerryksestä. Miten meiltä riittäisi aikaa pojille, kun meillä olisi hoidettavana vaativa vauva.

Tieto vammasta

Puhelinsoitto tuli ja tuli kutsu Tampereelle kuuntelemaan tulokset paikan päälle. Jotain vakavaa, ajattelin, "terve vauva" -diagnoosi olisi varmasti voitu sanoa puhelimessakin. Vauvallamme, pienellä 16-viikkoisellani, oli todettu kromosomeista 18-trisomia, kromosomihäiriö, jossa kromosomiparissa numero 18 onkin kolme kromosomia. Vastaava virhe kuin Downin oireyhtymässä (21-trisomia), mutta 18-trisomia aiheuttaa vakavampia vaurioita.

Jos tällainen vauva kykenee sinnittelemään syntymään asti, ovat sydän-, keuhko-, sisäelin- ja ulkoiset vammat vakavia. Nämä pikkuiset eivät monta päivää elä omin voimin ilman laitteita, meille kerrottiin.

Päätös raskauden jatkosta

Oli päätettävä jatkammeko raskautta. Taas oli mietittävä, mitä se merkitsisi pienille pojillemme. Äidin ja isin näkemistä itkuisina, väsyneinä, murheen murtamina. Lukuisia lääkärissäkäyntejä. Äidin masun kasvamista ilman odotettua pikku-sisaruksen syntymää. Ja mahdollisesti syntyvän sairaan vauvan hoivaamista viimeisinä hetkinä sairaalassa. Surullisin mielin allekirjoitimme raskaudenkeskeytysanomuksen. Lupa tuli.

Raskauden keskeytys

Pari päivää ennen sovittua sikiön, vauvan, synnytyspäivää, sain suun kautta nautittavan tabletin, joka alkoi valmistella elimistöäni tulevaan. Synnytyspäivän aamuna kohdunsuulle laitettiin kypsyttelytabletti. Pariin tuntiin en saanut nousta vuoteelta. Sitten lähdin kävelylle, mies oli onneksi mukana. Jonkin ajan kuluttua aloin palella, täristä, hampaat kalisivat hallitsemattomasti. Mies auttoi minut takaisin huoneeseeni ja hoitaja sanoi, ettei kestä enää kauan. Pian syntyi pieni, kuollut poika. Tilanne ei herättänyt mitään tuntemuksia. Olin aivan tyyni.

Toipuminen

Jälkeenpäin ihmettelin, miten helposti toivuin henkisesti. Puoli vuotta meni ennen kuin sisälläni pato murtui. Itkin, itkin, itkin. Lopulta taas tajusin, että pienet poikani tarvitsevat minua. Vaikka menetin yhden, olen saanut jo kaksi.

Uusi raskaus

Pian olin taas raskaana. Pelokkaana menin ensimmäiseen ultraan; onko siellä oikeasti ketään kasvamassa. Viikkoja 10 ja pieni vauvanalku näkyi ja sydän sykki. Parin viikon päästä uusi ultra. Siinä näkyi vielä suurempi niskaturvotus kuin edellisellä kerralla. Näkyi myös suurentunut sydän vauvalla. Sain ajan lapsivesipunktiota varten.

Punktioaamuna lääkäri totesi ultralla, ettei vauvan sydän enää lyö; vauva oli kuollut. Ei tehty punktiota vaan kaavinta. Täsmälleen vuoden kuluttua keskeytyksestä. Tutkittiin sikiötä ja minua, mutta syy kuolemaan ei selvinnyt. Vielä jossain sydämen sopukoissa kytee toive vauvasta. Vaan uskallanko enää yrittää?

Heidi, 35 vuotta