Masuvauvamme

Kun aloimme yrittää vauvaa kesällä 2002 olin 26-vuotias ja mieheni 28-vuotias. Ajankohta vauvalle oli hyvä ja suunniteltu: olimme olleet naimisissa 4 vuotta ja valmistuneet puoli vuotta aikaisemmin. Neljän kuukauden yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi.

Sikiötutkimukset

Koitti 11. raskausviikko ja ns. niskaturvotusultra, jonne menimme yhdessä mieheni kanssa. Tutkimuksessa lääkäri totesi sikiöllä olevan niskaturvotusta 5,2 mm, kun normaalin turvotuksen raja on 3 mm. Jos sikiöllä olisi jokin poikkeavuus, todennäköiset vaihtoehdot olivat sikiön sydänvika, Downin syndrooma tai kaksi erilaista trisomiaa, jotka johtavat usein lapsen kuolemaan viimeistään 2 kk syntymän jälkeen. Näin lääkäri meille kertoi.

Olimme hyvin epäuskoisia sen suhteen, että sikiöllä olisi mikään näistä kolmesta kromosomipoikkeamasta, sydänvian todennäköisyyskin arvelutti. Käytyämme sikiötutkimusyksikössä otattamassa istukkaverinäytteen sekä sarjan erilaisia verinäytteitä kuulimme, että turvotus voi johtua myös äidin infektiosta tai sairastamista rokoista. Lääkärit laskivat minulle 25 % mahdollisuuden siihen, että sikiöllä olisi jokin kromosomipoikkeama. Kävin myös lasten sydäntutkimusyksikössä, jossa ei todettu sikiöllä olevan mitään poikkeavaa sydämessä.

Asian kieltäminen

Niin kuin kaikissa epämiellyttävissä asioissa, niin myös tässä sikiön mahdollisessa vammaisuudessa ensimmäinen reaktio oli asian kieltäminen. "Ei tällaista voi tapahtua meille", "ei sikiöllä kuitenkaan ole mitään", "lääkärit vouhottaa" tai "lääkärit ovat tehneet virhearvioinnin" olivat toistelemiamme mantroja tuloksia odotellessamme.

Tutkimustulokset

Istukkaverinäytteen tulokset luvattiin ensin viikossa, sitten kolmessa viikossa ja lopulta ne tulivat viidennen viikon lopulla. Näytteen solujen kasvamista ei voi nopeuttaa, se kestää niin kauan kuin se kestää. Sairaanhoitaja sikiötutkimusyksiköstä soitti minulle töihin. Hän kertoi, ettei sikiöltä löydetty vakavaa vammaa, mutta poikkeama sukukromosomeissa on. Saimme tietää, että vatsassa kehittyvällä poikasikiöllä oli sukukromosomit XYY normaalin XY:n sijasta. Saimme seuraavalle päivälle keskusteluajan sikiötutkimusyksikön perinnöllisyyslääkärille.

Edellisen illan vietimme internetissä haeskellen tietoa aiheesta. Perinnöllisyyslääkäri kertoi, että XYY-kromosomia kantavista miehistä suuri osa ei tiedä kromosomipoikkeamastaan, sillä se ei vaikuta poikkeavasti heidän elämäänsä. He elävät aivan normaalia elämää, heillä on normaali älykkyys, heitä löytyy kaikista sosiaaliluokista ja kaikenlaisista ammateista, he ovat lisääntymiskykyisiä eikä XYY-poikkeama periydy heidän jälkeläisilleen. Tällainen tieto oli kuin taivaanlahja meille, kun olimme pahimmillaan odottaneet lasta, joka olisi kuollut joko raskausaikana tai vähän syntymänsä jälkeen.

Kaikki ei jatkunutkaan hyvin

Ennen kromosomitutkimuksen tuloksia emme olleet kertoneet kenellekään raskaudesta. Nyt kuitenkin uskalsimme ilmoittaa uudesta perheenjäsenestä vanhemmillemme ja sisaruksillemme sekä läheisimmille ystävillemme. Ilo oli ylimmillään, kun uutinen kuultiin lähipiirissämme. Nyt uskalsin itsekin aloittaa odottaa vauvaa kokonaisvaltaisesti. Voi kun tämä tarina olisi voinut päättyä tähän ja laskettu aika saanut olla 24.6.2003. Mutta tämä tarina oli jo tuolloin kirjoitettu toisin.

Uudet tutkimukset

Seuraavan kerran sikiötä tutkittiin 18. raskausviikon rakenneultrassa. Tuolloin kaikki vaikutti olevan kunnossa, vauva vain oli sellaisessa asennossa, ettei sitä pystytty tutkimaan kunnolla. Saimme uuden ajan 3 viikon päähän, jolloin tarkistettaisiin rakenneultrassa näkemättä jääneet asiat. Raskaus oli kestänyt tuolloin 21 viikkoa. Tehdessään tutkimusta erikoislääkäri huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän ei nähnyt vauvan toista jalkaa, ei selkärankaa. Olin aivan sekaisin kuultuani tämän.

Sain uuden ajan sikiötutkimusyksikköön seuraavalle päivälle. Kun mieheni tuli töistä, hän kyseli paljon kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Lääkärin vastaanotolla ollessani ainoa mitä halusin ja tunsin oli, että tahdoin päästä pois siitä huoneesta ja rakennuksesta. Halusin kotiin. En ymmärtänyt kysyä mitään lisäkysymyksiä lääkäriltä, olin niin ahdistunut.

Kotona kahdestaan epäusko kasvoi, viha ja suuttumus oli voimakasta. Seuraavana päivänä tehtiin uusi tutkimus, jolloin saimme tietää sikiöllä olevan vaikeita epämuodostumia. Lääkärit näyttivät ultrakuvia ja kertoivat sikiöllä olevan epämuodostuma nimeltään kaudaaliregressio syndrooma. Vauvamme oli halvaantunut kainaloista alaspäin, jonka vuoksi jalat olivat hieman normaalia pienemmät. Saimme selvän käsityksen siitä, millainen tässä kehitysvaiheessa ollut terve vauva olisi ja miten puutteellinen oman lapsemme fyysinen olemus oli.

Päätöksen tekeminen

Siirryimme tutkimushuoneesta perinnöllisyyslääkärin huoneeseen, jossa olimme istuneet aikaisemmin kromosomitutkimusten tulosten selvittyä. Keskustelimme, ja selvisi, että poikamme ei pystyisi koskaan kävelemään, seisomaan, ei edes istumaan. Rakon ja suolen hallinta oli epätodennäköistä. Oli hyvin vaikeaa sanoa mitään, olin hyvin ahdistunut ja surullinen. Tiesin kuitenkin jo silloin, mitä tässä tilanteessa piti tehdä, en vain pystynyt asiaa kysymään. Olimme mieheni kanssa keskustelleet ja päättäneet kromosomitutkimusten ollessa käynnissä, että jos sikiöllä todetaan jokin poikkeama, keskeytämme raskauden.

Mieheni kysyikin perinnöllisyyslääkäriltä, mitkä meidän vaihtoehtomme ovat. Lääkäri kertoi, että voimme joko jatkaa raskautta tai keskeyttää sen. Kerroimme, että haluamme keskeyttää. Saimme ohjeet hakea lupaa raskauden keskeytykseen Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta. Sovimme lääkärin kanssa, että soittaisimme hänelle, jos muuttaisimme mieltä keskeytyksen suhteen.

Läheisille kertominen

Kun kerroimme vanhemmillemme ja sisaruksillemme sekä muutamalle läheisimmälle ystävälle raskauden keskeyttämisestä, tukivat he päätöstämme ja yrittivät lohduttaa surussamme. Kävin vielä töissä, sillä olin saanut esimieheltäni ja lähimmiltä työkavereiltani paljon tukea vauvan kromosomitutkimusten aikana. Työpaikalla koettiin surua ja epätoivoa.

Vaikein tilanne oli kertoa oman raskauden keskeyttämisestä raskaana olevalle kollegalleni. Kävimme läpi minun kateuttani hänen raskauttaan kohtaan ja hänen huonoa oloansa minun tilannettani kohtaan. Oli hyvä, että silloin puhuimme, itkimme ja kirosimme yhdessä, muuten olisi myöhemmin vaikeaa työskennellä yhdessä.

Keskeytys

Tultuamme sairaalaan minut valtasi huoli, etten voisi saada enää lapsia. Muistan itkeneeni, että jos en voi enää tulla raskaaksi, haluan saada tämän pojan. Lääkäri lohdutti sanomalla, että hyvin harvoin keskeytys aiheuttaa vaurioita, jotka estäisivät uuden raskauden. Ennen raskauden keskeytystä kävimme läpi keskeytyksen vaihe vaiheelta. Lääkäri kertoi, että se tulisi olemaan "normaali" synnytys mahdollisimman vähäisillä kivuilla. Tapahtumasarja aloitettiin aamupäivällä, kun sain raskauden hormonaalisen ylläpidon lopettavan tabletin. Keskeytys jatkuisi seuraavana päivänä emättimeen laitettavilla tableteilla, joita käytettäisiin kunnes vauva on syntynyt. Yöksi menimme kotiin.

Minua huoletti ajatus, milloin vauva varsinaisesti kuolisi ja voisiko se itkeä tai huutaa tai liikkua syntymänsä jälkeen. Tiesin näiden kysymysten olevan "turhia", koska eihän se sikiö voinut äännähdellä tai liikkua, kun se kerran oli niin pieni ja kehittymätön. Lääkäri vastasi asiallisesti, että kuolinhetkeä ei voida tietää, mutta sikiö menehtyy synnytyksen aikana, eikä se siten ääntele tai liiku syntymän jälkeen.

Aika kulki vääjäämättä eteenpäin. Yritin olla tuntematta vauvan liikkeitä ja sitten taas halusin tuntea ne. Olotila oli hyvin ahdistunut, itkuinen, surullinen ja apea. Onneksi olimme kahdestaan kotona, sillä yksin ei kukaan tällaista jaksa. Ajattelin kaikkea typerää, kuten mammahousujani, joita en enää saisi pitää. Ajattelin nimiä, joita olimme vauvalle miettineet, hänen loistavaa tulevaisuuttaan, hänen ihanan pehmeää ihoaan ja kirkkaita silmiään, joita en koskaan saisi koskettaa tai suudella. Seuraavana aamuna menimme takaisin sairaalan, jossa meidät ohjattiin kahden hengen huoneeseen. Huoneeseen ei tullut sinä päivänä toista potilasta, joten saimme olla siellä mieheni kanssa kahdestaan.

Synnytyksen käynnistämiseksi emättimeen laitettiin tabletteja neljän tunnin välein. Noin tunnin kuluttua ensimmäisten tablettien laittamisesta aloin tuntea kipua alavatsassa, ne olivat supistuksia. Sain kipulääkettä. Supistukset voimistuivat. Ensimmäiset neljä tuntia olin virkeä, ja oli hyvä, että sairaalapastori kävi meitä silloin katsomassa. Keskustelimme tilanteestamme ja sovimme vauvan siunauksen ajankohdan. Iltapäivällä aloin olla tokkurainen ja nukuin melkein koko ajan. Nukkuminen oli hyvästä, sillä tarvitsin voimia myöhemmin.

Illalla supistukset alkoivat voimistua entisestään. Kipu alavatsassa oli kova, se oli aaltomaista ja ajoittain hyvin terävää. Yhtäkkiä tunsin alapäässäni jonkinlaista painetta ja menin istumaan minulle tuodulle portatiiville (istuttava potta). Ponnistin hiukan ja lapsivesi tuli. Kutsuimme hoitajan katsomaan ja kaikki oli hyvin. Supistukset helpottivat hyvin pieneksi hetkeksi lapsiveden tulon jälkeen, mutta tulivat pian niin voimakkaiksi ja kivuliaiksi, että aloin valittaa ääneen, jolloin myös mieheni huolestui ja ärsyyntyi lääkkeiden vaikuttamattomuudesta.

Palasin sänkyyn ja nukuin hetken. Heräsin tuntemaani paineeseen alapäässä ja kävelin portatiiville. Hoitaja tuli paikalle ja hän kehotti minua ponnistamaan, ja sitten lapsi syntyi helposti liukuen ulos portatiiviin ja hoitajan käsiin. Napanuora leikattiin ja pääsin istumaan sängylleni, olin yllättäen virkeä ja kivut olivat kadonneet.

Minua jännitti vauvan näkeminen. Olin etukäteen ajatellut, että en halua nähdä vauvaa. Lääkäri oli kuitenkin suositellut vauvan katsomista, koska muutoin voisimme helposti kuvitella vauvasta epätodellisia asioita. Katsoin miestäni ja kysyin mitä teemme. Mies sanoi varman oloisesti, että katsotaan millainen hän on. Katsoimme vauvaa yhdessä. Sikiö tuotiin kaarimaljassa valkoisen liinan alle peitettynä. Kaarimalja laskettiin meidän eteemme sängylle ja liina nostettiin, vauva oli siinä silmiemme edessä aivan täydellinen. Hän oli pieni, mukavan näköinen ja ihana. Lantio ja jalat olivat yläruumiiseen nähden pienet, mutta muuten normaalin näköiset.

Muistan hyvin hänen pienet sormensa ja varpaansa, joissa oli kynnet, hänen nykerönenänsä, sulkeutuneet silmänsä ja kiinni painuneen suunsa. Kaiken kaikkiaan poikamme, masuvauvamme oli mielestämme ihana ja täydellinen.

Tuntemuksia jälkeen päin

Kokonaisuudessaan kokemus sairaalassa olosta oli myönteinen, keskeytys sujui minusta fyysiseltä osin nopeasti ja suhteellisen vaivattomasti. Raskauden keskeytys sen sijaan... en tiedä. Meidän tilanteessamme ja meille se oli oikea ratkaisu. Tämän tiedän ja tajuan järjelläni, tunteillani en kuitenkaan sitä hyväksy. Ei kulu päivääkään, etten miettisi ja pohtisi tapahtunutta "entä jos sittenkin olisimme toimineet toisin..." tätä kai kutsutaan asian käsittelyksi. Nyt kun keskeytyksestä on kulunut puoli vuotta, olemme toivomassa ja yrittämässä uutta raskautta ja uskomme, että mahdollinen joskus syntyvä lapsi auttaa sijoittamaan tämän kokemuksen oikeaan perspektiiviin elämämme polulla. Tällä hetkellä kokemuksen muisteleminen tuottaa vielä paljon surua, epätoivoa ja ahdistusta.

Lasketun ajan ohittaminen kalenterissa oli minulle vaikeaa, ja se koetteli parisuhdettammekin. Olenkin ottanut yhteyttä neuvolaan, ja saanut kontaktin auttavaan tahoon, jossa käyn puhumassa raskaudesta ja sen keskeytyksestä. Tärkeintä on ollut tunteista keskusteleminen ja niiden aito kokeminen, varsinkin vihan tunteen tunnustaminen.

Nyt kokemuksen jossittelu on jo lähes tulkoon taakse jäänyttä, tilalle on tullut miellyttävä vauvan muisteleminen hänen ja monen muun pienokaisen uurnalehdossa hautausmaalla. Edelleen voin tunnustaa, että joka päivä ajattelen vauvaamme, mutta nyt elämässäni enemmän voimaa antavana tekijänä kuin sitä vievänä. Totta on kuluneen sananlaskun jokainen sana: Aika parantaa haavat.

Nimimerkki Tähti