Runot

Usein iltaisin katson tähtiä
taivaan.
Ja sua aattelen
"Tää totta kai voisi olla".
Sinä pienenä tähtenä tuikit
mulle tummalla iltataivaalla.

Monet päivät takana.
On aamu niin tyyni.
Ja metsä on hiljaa
tuudittaen aamuista
hopeista viljaa.
Syksyisen sadon korjaa
mehiläiskunta.
Vaan purkki on
tarpeen hieman.
Hunajaa
kun uusi aamu
puiden takaa punajaa.

Illalla me kohdataan.
Kuun sillalla tavataan.
Sinä olit poika vaaleatukkainen.
Ja minä sinuun
niin hullun lailla rakastuin.

Metsoukko riemuitsi siitä
kun on jälleen uusi kevät.
Hän röyhisteli rintaansa
tosi, uljaasti
ja näytti kuinka
kevät saa aikaan
vanhassa ukkometsossa
uutta elämää.
Kuuluisa ukkometso
röyhisteli rintaansa
yhdelle upealle naaraalle.
Silloin alkoi taisto
naaraskoppelosta.
Koivujen ja leppien latvoissa
istui heitä
yksi toisensa jälkeen
kadoten iltaan hämärään.

Jossakin kaukana huuteli
aivan hiljaa huuhkaja
ikiomaa sävelmäänsä
huhuu, huhuu.
Kumman vaimea ääni
kuului kauaksi
saaren toiselle laidalle
jossa huhuili toinen huuhkaja.

Kevät oli vaihtunut toukokuuhun.
lehdet hiertyivät
pienen pienille silmuille.
Satoi vettä yön aikana.
Silmut isonivat.
Kesä oli tulossa.
Ukkometsolla
oli monta pientä
terhakasta untuvikkoa.
Naaraskoppelon poikaset
hukkuivat välillä
metsän vihreään ruohikkoon.

Kun kesä aiķa oli kaunein
Oli ystäviä myös mullakin
Ne käskemättäkin tulla tais
Nyt vaikka käskis
Ei niitä sais
Ne oli pienoiset siivekkäät
Ja mustalakkiset siropäät
Ne tuli tänne kun lumi suli
Katosi kun syksy tuli
Heistä talveksi yksi
Vain jäi tänne luokseni
Asumaan
Se ympärilläin hyräeli hyppi
Nyppi pääse eli

Me marjametsästä tulimme
jaloin uupunein illansuussa.
Ja varrella polun tutun
kukki viime kanervat kesän.
Katsokaa, eräs meistä huusi
tuossa kuollut korento on.
Ja me seisahduimme ja näimme
että kehtoonsa vaalenpunaiseen
sen kanerva ottanut on.
Se lepäsi hohtavin siivin
päässä päivänsä ainoan.
Oli kesänsä tullut ja mennyt
kera auringon kiertämän.
Miten kaunis voi elämä olla
vaikka lyhyt ja rahtunen.
Minä mietin
kun tuulessa hiljaa
soi kellot kanavan.

Suopursu kukkii,
rahkasammal, aava rannaton.
Ei toista kukkaa,
niin kaunista kuin tuo suopursu.
Ihana tuoksu siitä lähtee,
se hehkuu kauneuttaan.
Ei toista ole sen vertaista,
kuin suopursu tuo.

Kedonkukkia sinulle tuon,
sylin täydeltä niitä suon.
Antoisia vuosia sinulle toivotan,
elon polkua, kun sä taivallat.
Kedonkukkia syliisi kannan
ja pienen suudelman
poskelles annan.

Sademetsä soitteli hiljaa rumpuansa,
oli mennyt kesä takana.
Takana kaukaisten sademetsien ja vuorten
syntyi pieni joki,
joka sykki elämää.
Siellä ui kalat, linnut, intiaani-ihmiset.
Asuin metsässä ja näin auringon nousun.
Ja uljaan laskun,
luona pienen joen suiston.
Silloin tunsin ensi kerran
rakkauden kosketuksen huulillani,
kun intiaanipoika suuteli minua.
Hellyyttä ei voi sanoin kuvata.
Kuinka kaunis onkaan sumuinen, aamuinen sademetsä.

Meri loiskusi,
aallot löi rantaan.
Sinä, istuit päässä laiturin.
Ajatellen, kuinka vuodet vierivät.
Vain pieni sininen aalto toi ystävät luoksesi sun.
Silloin saapuu purjevene valkoisin purjein,
heiluttaen tytölle rantaan.