Blogi - Elämänmausta tinkimättä

Satu Kreivi-Palosaari on oululainen toimittaja, pappi ja omaishoitaja, joka tarjoaa kerran kuussa välähdyksiä AGU-pojan ja hänen perheensä elämään. Elämä lievästi kehitysvammaisen Uunon seurassa on vaativaa, värikästä, ja samalla myös tavattoman hauskaa. Elämänmakua ovat rivit ja rivinvälit pullollaan - joskus maku on karvas, joskus aivan mansikkainen!

Kommentoi ja ota kantaa! Kommentin voit jättää blogikirjoituksen lopussa olevalla lomakkeella.

Erilainen ystävä

- Hänestä ei huomaa mitään erityistä, ystäväni sanoi minulle eräänä päivänä kahvipöydässä.Mietin vähän aikaa, mistä hän puhui, kunnes tajusin, että kyse on pojasta.- No, ei välttämättä... mutisin hämmentyneenä, enkä tiennyt, olinko iloinen vai surullinen havainnosta.Elämässä tulee usein vastaan tilanteita, joissa poika ei erotu millään tavalla muista lapsista. Kuitenkin toisinaan katson parhaaksi kertoa lievästä kehitysvammaisuudesta, jotta hän saisi ymmärtäväisempää kohtelua osakseen.

Sirkku

Pojalla on ollut kaksi mummoa. Papat olivat kuolleet ennen kuin hän syntyi.Anni-mummo kuoli, kun lapsi oli 2-vuotias. Lyhytkin yhteinen aika on mahdollistanut paljon yhteisiä kuvia ja sen myötä keskusteluja.Bertta-mummosta ja pojasta ennätti tulla erittäin lämpimät ja hyvät ystävät. Bertta-mummo kuoli, kun poika oli 4,5 -vuotias.

Fani

En tiedä kiihkeämpää fania kun meidän poika. Hän fanittaa Heikki Paasosta, Juha Tapiota, Anssi Kelaa, Salkkarien Peppiä ja Elias Hämäläistä.Hämmästyttävällä tavalla hän tunnistaa monen julkkiksen ja juontajan pelkän äänen perusteella radiosta. Hän rakastaa yhtä hyvin Vesa-Matti Loiria, Ulla Tapanista (Pakastaja Elvi!) kuin Suvi Teräsniskaakin.Hanna Pakarisesta hän tykkää ennen kaikkea Miehet-biisin perusteella ja kikattaa "vessan rengas ylhäällä" -kohdalle joka kerta yhtä makeasti.

I have a dream

Eräänä pyhäaamuna, kun tulin kirkosta kotiin, ovessamme rappukäytävässä lepatti iso lappu, jossa luki tikkukirjaimilla ja peilikirjoituksella kirjoitettu WII.Olin hämmästynyt, mutta selitys oli riemukas.- Haluan WIi-pelin ja konsolin, sitten kun sinä olet kirkon töissä.Ahaa, se oli siis muistutus. Jaksaa, jaksaa opiskella kreikan verbitaivutuksia, että poika saa oman Wiin.Aiemmin hän oli samaan tapaan haaveillut sähkökitarasta. Sitten kun...Meille aikuisille on terotettu vuosikymmeniä, että ei saa elää sitku-elämää.

Ei meikäkään...

Nyt se sitten alkoi. Oikea koulu. Eikä siinä kaikki. Koulu alkoi aivan mahtavasti! Poikaa tultiin hakemaan komealla tilataksilla. Eikä siinä kaikki. Taksi oli jo ennestään täynnä väkeä. Muut olivat pääasiassa aikuisia, menossa kehitysvammaisten ja ilmeisesti myös vanhusten kerhoon. Siitäkös poika oli riemuissaan. - Mää sain jutella niiden kanssa koko matkan ajan. Eikä siinä kaikki. Luokkaan tuli viisi iloista, jännittynyttä lasta. Eikä siinä kaikki. He olivat kaikki poikia. - Ajatella äiti, poikia! Eikä siinä kaikki. Leena-opettaja oli iloinen ja mukava, lämpimän oloinen.

Suuri viikko

Suuri viikko Tällä viikolla tapahtuu suuria. Hetki on käynyt mielessämme ensimmäisen kerran ehkä jo synnytyslaitoksella. Kohta tämä poika konttaa, sitten juoksee ja - sitten... Nyt me olemme käyneet ostamassa koulurepun, uuden penaalin ja pinon uusia kouluvaatteita; Sarjishupparin, lohikäärmereunuscollarit, kotkansulkapaidan ja maasturipaidan. Poika lähtee kouluun. Me emme tienneet, että kun tämä päivä koittaisi, poikamme menisi kehitysvammaisten lasten kouluun. Sellainen ei käynyt mielessäkään lapsesta, jonka apgar-pisteet olivat 10.

Siskolle

Valmistelut alkavat jo alkukesästä. - Äiti, tilaa pappilaan rummut! - Rummut? - Niin, minä aion esittää ohjelmaa siellä juhlassa. Tuota, tuota... mutisen lievästi huolestuneena. Seuraavien viikkojen aikana meillä kuunnellaan vain ja ainoastaan Risto Räppääjää. Uudelleen ja uudelleen, kunnes eräänä päivänä poika arvokkaasti ilmoittaa, että hän on vhdoin valinnut biisin isosiskon rippijjuhlaan. Ja laulu on - hyvät ystävät - Pakastaja-Elvin kappale: Rankkaa. "... mä rytmiin kietoudun, life is rock´n roll...

TÖKS

Ainakin kaikki, joilla on lapsia, tietävät mitä on raivari. Viiimeistään kolmevuotian uhmaiässä jokainen itseään kunnioittava piltti hankkiutuu tilanteeseen, josta hänet kannetaan kirkuvana puikkona ulos kaupasta. Minulle on syntynyt käsitys, että kehitysvammaisten perheissä raivarit tunnetaan erityisen hyvin. Valitettavasti ne toistuvat yleensä muulloinkin kuin uhma- tai murrosiässä. Sanoja ei ehkä ole, ainakaan negatiivisille tunteille, elämä on kaoottista, väsynyttä, kuumaa, kylmää... tai sitten se vain on TÖKS.

Apu yllättävältä taholta

- Entä se lelu? Poika katsoo minua totisena. Alahuuli alkaa väristä. - Tuota, täällä ei taida olla lelukauppaa, sanon tekoreippaimmalla äänelläni. Katselen Helsingin rautatieasemalla ympärilleni hermostuneena. - Sinä lupasit! Sanan loppuosa tulee jo parahduksena. Elämme erittäin räjähdysalttiissa tilanteessa. On kesän kuumin päivä (mittari näyttää lähes + 40 astetta), olimme olleet juuri viikon intensiivisellä kurssilla ja raahaamme järisyttävän ruuhkan keskellä viittä laukkua puolikuolleena väsymyksestä.

Tänäkin maanantaiaamuna

Viime viikko oli erittäin merkittävä viikko minulle ja miehelleni. Tapasimme ensimmäistä kertaa perheitä, joissa eletään saman diagnoosin kanssa kun meillä. Oma poikamme on tähän mennessä ollut ainoa tuntemanne AGU-lapsi. Nyt asialle on useita kasvoja; vilkkaita, rauhallisia, iloisia, levottomia, kauniita ja riipaisevan inhimillisiä kasvoja. En oikein tiennyt, mitä sopeutumisvalmennusryhmältä sopii odottaa, mutta sain sieltä jotain sellaista, jolle ei ole helppo löytää sanoja. Kyse ei ole perheiden tai lasten samanlaisuudesta.