Aamulaukka
Uskokaa tai älkää, minä tanhuan. Joka päivä.
Kaikki alkoi viattomasti siitä hampurilaismainoksesta, jossa kaksi miestä pyörii tanhuotteessa. Uuno oli katketa nauruun. -Kokeillaan äiti! hän vaati.
Blogi - Elämänmausta tinkimättä
Satu Kreivi-Palosaari on oululainen toimittaja, pappi ja omaishoitaja, joka tarjoaa kerran kuussa välähdyksiä AGU-pojan ja hänen perheensä elämään. Elämä lievästi kehitysvammaisen Uunon seurassa on vaativaa, värikästä, ja samalla myös tavattoman hauskaa. Elämänmakua ovat rivit ja rivinvälit pullollaan - joskus maku on karvas, joskus aivan mansikkainen!
Kommentoi ja ota kantaa! Kommentin voit jättää blogikirjoituksen lopussa olevalla lomakkeella.
Siksi!
Siksi!
Aloitin Elämänmausta tinkimättä -blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten. Suunnittelimme tiedotuksen kanssa, että jos neljä kuukautta kirjoittaisin. Aika tuli täyteen. Entä jos vielä toiset neljä?
No menkööt vielä tämä syksy. Hetkinen, helmikuussa tulisi vuosi täyteen... Näin on vierähtänyt vuosi ja nyt olemme sopineet, että annetaan mennä.
Nyt olemme liikkeellä visuaalisten ja sisällöllistenkin uudistusten kera. Poika saa oman äänensä kuuluviin uudella tavalla!
Itse koen blogin tekstit, "postaukset", pikemminkin kolumneiksi kuin tyypillisiksi blogiteksteiksi.
Saako valehdella?
Valehteleminen on väärin. Näin opetettiin kotona, koulussa, rippikoulussa ja autokoulussa. (Vasta teologisessa havahduin huomaamaan, että Raamatussa on muutama kohta, jossa valehtelu on ihan käyttökelpoinen temppu. Joskus taas kukko alkoi laulaa.) Nykyään olen alkanut silloin tällöin valehdella. En osaa pitää asiaa oikeana vieläkään, mutta joskus elämän keskeinen kysymys ei ole Oikein - Väärin -akselilla, vaan vaihtoehdot ovat: Jaksaa - Ei jaksa.
Eläköön toisenlaiseus!
Voi sitä iloa ja intiaanihuutoa, kun Toisenlaiset frendit saivat Venlan. Poika nauroi ääneen, hyppi ja kiljui. Vain Pikkukakkosen Venla sai aikaan yhtä vahvan reaktion. Olin jopa hämmentynyt.
Emme ole koskaan varsinaisesti ilmoittaneet lapselle, että hän on kehitysvammainen. Mietin sitä asiaa pari vuotta sitten jatkuvasti. Mitä sanomme, miten sanomme, koska sanomme? Kysyinkin sitä henkilöltä, jolla on AGU-lapsi. Hän sanoi, että olisi julmaa tähdentämällä tähdentää lapselle, että on kehitysvammainen. Lapselle voi sanoa vain, että toiset osaavat toisia asioita enemmän.
H- hetki lähestyy!
Suunniteltu asiaa oli toki aikaisemminkin, mutta varsinainen valmisteluvaihe käynnistyi elokuussa. Silloin oli jakso, jolloin yksityiskohtia hiottiin lukkoon päivittäin. Syksyn mittaan teemaan palattiin pari kertaa viikossa. Nyt joulun jälkeen olemme taas lisänneet tahtia. Puhelinpalevereista on siirrytty tiukkoihin sänky-, sauna- ja perhepalavereihin. Loppukiihdytys on edessä käytännönjärjestelyineen. Arvoisat ystävät: Kyse on helmikuisista 8-vuotissyntymäpäivistä. Ei mistään sen vähemmästä.
Annan anteeksi huomenna
Sattui pieni tapaturma. Poika katseli telkkaria makuullaan olohuoneen karvalankamatolla. Hän kutsui minut viereensä seuraksi. Kun lähdin liikkeelle, kompastuin matonreunaan ja siinä hötäkässä pojan käsi jäi jalkani alle. Oih, sattui. Poika itki mojovasti vähän aikaa. Onneksi episodi ei aiheuttanut sentään tarvetta mennä lääkärille. Mutta että niiskuttava poika osasi olla närkästynyt kömpelölle äidille. - Anna anteeksi, se oli vahinko. - En anna! - Antaisit äidille anteeksi. (Poika miettii hetken.) - Hyvä on. Annan anteeksi, mutta vasta huomenna.
Tämmöstä se on ihmisen elämä
Ja niin ihana kun se joulunaika oli. Ja niin lieviä kun ne pieni kuume ja päänsärky - jotka pojalla paranivat lätyillä - olivatkaan. Vai olisiko pojan lisäksi myös iskälle pitänyt ymmärtää syöttää lättyjä? Joka tapauksessa kävi niin, että pojan iskän lievä kuume ja päänsärky osoittautuivatkin aivokalvontulehdukseksi. Kaikkien kamalien epäilysten jälkeen täytyy sanoa, että onneksi vain virusperäiseksi aivokalvontulehdukseksi. Mutta on sitä siinäkin. Iloitsemme siitä, että poika on terve ja äiti - kuta kuinkin - ja varsinkiin siitä, että iskä on parantumassa.
Pikkuveljen juhlaviikot
Joulu on ollut juhlaa meille kaikille, mutta on eräs, joka on nauttinut aivan omilla volyymeillaan kauden tapauksesta. Uusperheessä lautasten määrä juhlapöydässä vaihtelee huomattavan paljon päivästä toiseen, mutta aina niitä on kuitenkin paljon. Ja sekös pikkuveljeä on ihastuttanut. Oi autuus. Koko ajan on saatavilla joku, jonka kanssa keskustella, joku, jota kutittaa tai joku, kenen kanssa katsoa uutta leffaa. Armoa armon päälle ovat yhteiset keskustelut.
Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa...
Useina sinisinä hetkinä olen täälläkin miettinyt, mikä minua on auttanut eniten, että voisin hyväksyä lapsen kehitysvammaisuuteen johtavan sairauden. Mikä on parhaiten auttanut sopeutumaan tilanteeseen? Olen tullut siihen tulokseen, että on täytynyt aika syvällisesti oivaltaa, että juuri tämä elämä on lapsen o m a e l ä m ä. Se ei ole erehdys, se ei ole vajaa elämä, vaan se on hänen täysi ikioma elämänsä. Juuri nyt minusta tuntuu, että on ollut armollistakin luopua odotuksista, niistä vähäisistäkin. Tyyntyä, rauhoittua.
Kiitollisena
Joulun alla on tapana muistaa niitä aikuisia - opettajia ja harrastusohjaajia - jotka lapsen elämässä ovat vaikuttaneet vuoden aikana. Kehitysvammaisen lapsen elämässä on aikuisia niin paljon, että joka suuntaan ei välttämättä ole mahdollista toimittaa konkreettista lahjaa, mutta kiitoksen kaikki ansaitsevat. Olen kiitollinen opettaja-Leenalle, joka on lämpimästi ja ystävällisesti ohjannut ekaluokkalaista ensimmäiseen joulujuhlaan. Voi, miten moninainen on erityiskoulun ekaluokkalaisen opettajan rooli.