Tarinallinen kuntoutus

Kuntoutuksessa otettiin käyttöön 1990-luvulla tarinallinen lähestymistapa. Se perustuu näkemykseen ihmisten tavasta tulkita elämäänsä tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Tarinassa ihminen tulkitsee menneisyyden niin, että se tulee ymmärrettäväksi, ja tulevaisuuden ennakoitavaksi. Ihminen luo kertomuksen, jonka kautta hän hahmottaa itseään ja elämäänsä.

Tarinallisuusuuden eli narratiivisuuden tarkoituksena on tuoda lääketieteellisen tiedon rinnalle ymmärrystä, mitä esimerkiksi vammaisuus perheelle merkitsee kokemuksena ja elämäntilanteen kannalta.

Tässä artikkelissa tarinallista lähestymistapaa käsitellään sopeutumisvalmennuskurssien työotteena, kun asiakkaana on kehitysvammaisen lapsen perhe. Lähestymistapaa on käytetty myös jonkin verran kehitysvammaisten aikuisten kanssa, esimerkiksi kun on muisteltu elettyä elämää.

Monet sopeutumisvalmennuskurssien työntekijät käyttävät apunaan kriisiteorioita ja kriisivaiheiden läpityöskentelymalleja, kun he jäsentävät asiakkaiden kohtaamaa uutta elämäntilannetta. Kriisimalleille on ominaista, että ihmisten on kohdattava vaiheet tietyssä järjestyksessä, jotta he voisivat uudelleen tulkita elämäntilanteensa. Yleinen on neliportainen malli, johon kuuluvat shokkivaihe, reaktiovaihe, suruvaihe ja uudelleensuuntautumisen vaihe.

Kriisiteorioihin sisältyy kuitenkin riskejä, koska perheiden reaktiot ovat aina yksilöllisiä. Normatiivinen malli voi pahimmillaan jopa ehkäistä henkilökohtaisten kokemusten esittämistä. Kriisimalli voi johtaa myös työntekijöiden vääriin tulkintoihin perheen hyvinvoinnista.

Sama tilanne, useita tulkintoja

Elämäntarina on ihmisen enemmän tai vähemmän tietoinen tulkinta omasta elämästään, jossa tietyt asiat ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Osa asioista jää sivuun tai unohtuu.

Kun ihmiset kohtaavat esimerkiksi vammaisuutta omassa elämässään, he tulkitsevat samankaltaisenkin tilanteen usealla eri tavalla. Samakin ihminen voi antaa useita erilaisia tulkintoja vammaisuudelle.

Tavallisessa elämässä elämä soljuu eteenpäin ennakoitavaa latua pitkin. Elämänmuutokset, kuten vammaisen lapsen syntyminen, kuitenkin pakottavat ihmiset pohtimaan elämäänsä. Vammaisen lapsen syntymä voi herättää erilaisia pelkoja. Vanhemmat saattavat pelätä, miten he jaksavat hoitaa lasta. Pelkoja voi aiheuttaa myös lapsen tulevaisuus ja se, kuka pitää hänestä huolta aikuisena.

Ihmisillä on taipumus pyrkiä saamaan uusi vaikea elämäntilanne hallintaan etsimällä tietoa. Usein kuitenkin lääketieteellinenkään tieto ei voi kokonaan poistaa pohdintaa sairauden syistä. Vammaisuuden syistä voi usein antaa erilaisia selityksiä. Mikä mahdollisista selityksistä valitaan omaan tarinaan, riippuu monista tekijöistä, kuten henkilön arvoista ja moraalikäsityksistä.

Ensimmäisenä kerrotaan tarinaa tilanteesta, jolloin lapsen erilaisuus havaitaan ensimmäisen kerran. Tarinaan kuuluu usein kuvaus ensimmäisestä kohtaamisesta lääkärin tai muiden työntekijöiden kanssa, jotka kertovat lapsen vammasta. Varsinainen tarinallinen kuntoutus alkaa kuitenkin vasta silloin, kun ihminen alkaa etsiä tarinaa, jossa elämän jatkuvuus, arvokkuus ja merkityksellisyys saadaan takaisin.

Vammaisuus osaksi elämäntarinaa

Vanhemmat voivat suhtautua vammaisen lapsen syntymään hyvin monella tavalla. Joskus vanhemmat haluavat pitää kiinni vanhasta elämäntarinastaan. He haluavat katsoa vammaisuutta perhe-elämän ulkopuolelta.

Varsinaisesta tarinallisesta kuntoutuksesta kuitenkin puhutaan silloin, kun vammaisuus liitetään osaksi perheen elämäntarinaa. Silloin perhe voi nähdä uuden elämäntilanteen arvokkaampana ja tyydyttävämpänä kuin aikaisemman elämän.

Toisena vaihtoehtona on oivaltaa elämän monimerkityksellisyys ja tulkinnallisuus. Uudelleentulkinta ja arvokkuuden löytyminen merkitsevätkin usein arvojen ja asioiden merkitysten uudelleenarviointia.

Tarinoiden kertominen ja kuunteleminen

Kuuntelemalla toisten perheiden tarinoita voi saada käsityksen siitä, että monissa muissakin perheissä on koettu samankaltaisia tilanteita. Toisten tarinat voivat antaa tukea ja turvallisuutta. Tarinoita kuuntelemalla voi saada omaan tarinaan uudenlaisia aineksia. Varsinkin epätavanomaiset tarinat, joissa henkilöt ovat löytäneet aivan uudenlaisia arvoja, voivat olla erityisen hedelmällisiä rakennuspuita muille henkilöille.

Kun tarinoita kerrotaan, vaarana on, että jostakin tarinasta tulee sankaritarina. Se helposti muodostuu normatiiviseksi malliksi. Jotta tarinoilla olisi kuntoutuksellinen merkitys, niiden tulisi olla mahdollisimman monenkaltaisia. Tarinoissa tulisi saada olla tunteita, jotka voidaan kokea yhteiskunnassa häpeällisiksi tai joita ei yleensä hyväksytä.

Toisten tarinoiden kuunteleminen korostaa elämäntarinoiden tulkinnallisuutta ja suhteellisuutta. Kuntoutukseen voikin sisältyä pyrkimyksiä herättää perheet aktiivisesti kertomaan uudenlaisia tarinoita omasta elämästään, jossa ongelmat ja uusi elämäntilanne on määritelty uudelleen.

Perhe tarvitsee kuitenkin myös lähipiirin tukea uuden optimistisen tarinan ylläpitämiseen. Ei ole helppoa toteuttaa tarinaa, jos lähipiiri ei tue pyrkimyksiä.