Ruotsi: Me tarvitsemme toisiamme

Enke Özdugan tuntee Susanne Larssonin kehon jokaisen liikkeen. Enke on työskennellyt Susannen henkilökohtaisena avustajana jo yli kolme vuotta, ja tänä aikana nuoret naiset ovat oppineet tuntemaan toisensa paremmin kuin moni avioliitossa elävä pari.

Henkilökohtaisen avustajan tehtävä on auttaa työnantajaansa kaikissa askareissa, joista tämä ei itse vammansa vuoksi selviydy. Enke puhdistaa Susannen silmälasit, muuttaa hänen asentoaan ja tarjoaa vettä. Enken ja Susannen yhteispeliä on vaikea pukea sanoiksi; siinä on hellää kunnioitusta ja kokemusta.

Puhetta ilman sanoja

Kahvittelu Enken ja Susannen kanssa on oppimatka. Enke ottaa pikkuruisia palasia Susannen pullasta ja kastaa ne kahviin, ennen kuin laittaa palat Susannen suuhun. Kahvituokion jälkeen Enke puhdistaa Susannen hampaat tottuneesti ja ammattitaidolla.

"Aukaise suuta vähän enemmän. Tuntuuko hyvältä?", kysyy Enke. "Mmmm", vastaa Susanne. Hän ei osaa kertoa sanoilla mitä hän ajattelee tai tuntee. Tästä huolimatta nuoret naiset puhuvat keskenään. Enke tietää, että Susannen "mmm" tarkoittaa kyllä ja hiljaisuus tarkoittaa kielteistä vastausta. Naiset kommunikoivat tuhannella eri tavalla, jonka vain he ymmärtävät. Hyvänolon huokauksella, pienellä hymyllä, kädenkosketuksella.

Enke puhuu Susannelle taukoamatta. "Susanne on minun uskottuni. Hänelle kerron kaikki asiani, ja tiedän, että hän ymmärtää. Susanne tarvitsee henkilökohtaista avustajaa vuorokauden ympäri, ja minä olen hänen kanssaan viikon yhtäjaksoisesti, ja sitten vaihdamme Susannen toisen avustajan Annan kanssa paikkoja. Ennen vaihtoa ja toisinaan vaihtojen välilläkin puhumme Annan kanssa Susannen kuulumisista. Susanne on meille yhtä tärkeä kuin me olemme Susannelle", kertoo Enke.

Kouluväsymys auttoi uralle

Enken työnantaja on Ruotsissa vuonna 1994 perustettu JAG-järjestö (Jämlikhet Assistans Gemenskap), joka tarjoaa vammaisille henkilöille henkilökohtaista avustajapalvelua. Lukion jälkeen Enke päätti, että koulunkäynti saa riittää ja on aika ryhtyä tekemään töitä.

"Minulla ei ollut halua ryhtyä opiskelemaan. Koulussa oli hyvä ammatinvalinnanohjaaja, joka kertoi minulle henkilökohtaisen avustajan työstä. Sain yhteystiedot sekä Tukholman kunnan avustajakeskukseen että JAG-järjestöön. JAG veti pitemmän korren, koska siellä oltiin niin uskomattoman myönteisiä ja kannustavia. He kertoivat myös työn haittapuolista; siitä, miten voi tuntea olonsa välillä yksinäiseksi ja siitä, että työ on myös ruumiillisesti raskasta."

Enke sanoo, ettei vaihtaisi työstään päivääkään pois. "Tämä työ avaa niin paljon mahdollisuuksia. Kertaakaan ei ole tuntunut siltä, ettei minua tarvittaisi. Yhdessäolo Susannen kanssa on kehittänyt minua ihmisenä. Olen oppinut häneltä enemmän kuin keneltäkään muulta."

Tv-ohjelma oli iso askel

Puhe kääntyy palkkaukseen ja Ruotsin televisiossa olleeseen ohjelmasarjaan Toinen osa Köpingistä. Se kertoi kolmesta lievästi kehitysvammaisesta ystävyksestä, jotka asuvat ryhmäasuntolassa Köpingissä.

"Sarja oli upea. Se auttoi ihmisiä ymmärtämään kehitysvammaisia ihmisiä. Sarjassa esiintyneet Linda, Torbjörn ja Mats auttoivat ihmisiä muuttamaan käsityksiään kehitysvammaisista niin, ettei heitä enää katsota ruotsalaisessa yhteiskunnassa samalla tavoin vinoon kuin ennen. Myös henkilökohtaisen avustajan työtä alettiin arvostaa enemmän. Ihmisten kiinnostus kehitysvammaisuutta ja avustajan työtä kohtaan on lisääntynyt niin paljon, että se näkyy meidänkin arjessamme. Koskaan aikaisemmin Susannen ja minun kanssa ei olla tultu kadulla puhumaan ja kysymään kuulumisia", selittää Enke.

Arvostus on noussut, mutta miten on työstä saatavan rahallisen korvauksen laita? "Meillä on kaikilla henkilökohtaiset palkat. Neuvottelemme suoraan JAGin henkilöstöpäällikön kanssa, ja tässä yhteydessä työn vaativuus arvioidaan. Palkka ei ole hyvä, mutta sillä tulee toimeen", Enke huomauttaa. On myös muistettava, ettei minulla ole ylimääräisiä kuluja niinä aikoina, jolloin olen Susannen kanssa kokonaisen viikon yhtä mittaan."

Teksti: Maria Palo. Lyhentämätön teksti julkaistu Ketju-lehden numerossa 5/2009.