Kotona on hyvä olla

Liisa Partanen on asunut samassa lappeenrantalaisessa kerrostalossa perheensä kanssa tyytyväisenä iät ja ajat. Nyt Liisan mies on valitettavasti joutunut muuttamaan ympärivuorokautista tukea tarjoavaan ryhmäasuntoon iän tuomien ongelmien vuoksi, mutta onneksi poika Teemu käy kylässä joka päivä.

Teemu käy äitinsä luona kahvittelemassa joka päivä.

”Minäpäs laitan kahvia tulemaan!”, sanoo Liisa Partanen muitta mutkitta, kun astun sisään hänen kerrostalokaksioonsa Lappeenrannassa.

Keittiöstä alkaa kuulua kahvinkeittimen porinaa ja astioiden kilinää. Hetken kuluttua Liisa-rouva ilmestyy olohuoneeseen kahvikuppien ja pullavadin kanssa.

”Ottakaa pullaa! Se on itse leivottua, tukihenkilön kanssa leivottiin”, kehottaa Liisa samalla kun kaataa kahvia kuppeihin.

Teemu Partasta, 30, ei tarvitse kahdesti käskeä. Hän tarttuu hanakasti nisun palaan, joka katoaa vauhdikkaasti nuoren miehen suuhun.

Vuonna 2014 lapsuudenkodistaan pois muuttanut Teemu asuu tällä hetkellä vuokrayksiössä, jossa hän tosin ei ehdi juuri olemaan, sillä aika kuluu nykyisin hyvin tarkasti oman tyttöystävän asunnolla. Kihloihin pari meni muutama vuosi sitten.

Kysyn Teemulta, miltä kotoa pois muuttaminen aikanaan tuntui.

”Ikävältä!”, vastaa Liisa tomerasti Teemun puolesta. ”Ei vain myönnä, että on ikävä äitiä!”, jatkaa Liisa.

”Noh, noh”, toteaa Teemu miehiseen tyyliin sen enempiä ajatuksiaan avaamatta, ja ottaa toisen palan pullaa.

Vaikuttaa siltä, että Liisa on oikeassa, sillä Teemu käy tapaamassa äitiään joka päivä. Äidille vierailut ovat tulleet entistä tärkeämmiksi sen jälkeen, kun hänen miehensä ja Teemun isä, Tapani Partanen, joutui muuttamaan terveysongelmien vuoksi ympärivuorokautista tukea tarjoavaan ryhmäasuntoon.

”Kyllä elämä muuttui kovasti, kun Tapsa muutti pois. Välillä tulee itku silmään, kun ei ole kahvipöydässä miestä!”, murehtii Liisa.

Välillä puoliso tulee kotiin viikoksi, mutta sitten on taas palattava takaisin. Toisaalta Liisa ei halua muuttaa pois kotoaan miehensä luokse, vaikka ikää alkaa karttua eikä kotitalossa ole hissiä. Voi olla, että jossain vaiheessa kiipeäminen neljänteen kerrokseen käy ylivoimaiseksi, mutta toistaiseksi asiat ovat vielä hyvin.

”Haluan asua tässä niin pitkään kun jalat toimivat. Olen tähän asuntoon täysin tyytyväinen”, sanoo Liisa.

Monenmoista tukea eri elämäntilanteissa

Partasen perheen jäsenet ovat olleet monenlaisten kehitysvammapalvelujen piirissä läpi elämänsä. Raskausaikanaan Liisa asui jonkin aikaa ensikodissa, jossa hän sai paljon tukea ja neuvoja vauvanhoitoon. Raskaana Liisa havaitsi olevansa siinä vaiheessa, kun vauva alkoi potkia.

Vuodet vierivät. Kuvassa Teemu ja hänen vanhempiensa hääkuva 80-luvulta.

Nykyisin äiti ja poika käyvät joka päivä syömässä päivällisen tukikeskus Artussa. Samalla he tapaavat tukikeskuksen ohjaajia ja saavat tukea käytännön asioiden hoitoon.

Liisan luona käy kerran viikossa myös tukihenkilö, jonka kanssa hän käy uimahallissa ja lenkillä.

”Joskus myös leivotaan”, huomauttaa Liisa.

Myös Teemun luona käy kerran viikossa avustaja, mutta hän ei kotiinsa juuri apua tarvitse, koska hän asuu pääasiassa kihlattunsa luona. Nuorenparin suunnitelmissa on muuttaa virallisesti yhteen, mutta toistaiseksi hanke ei ole vielä edennyt käytännön tasolle. Teemun morsian käy avotyössä Laptuotteessa ja Teemu puolestaan on kuormalavahommissa.

Haaveissa kuitenkin siintelee työ ravintola-alalla, ja pian Teemulla on edessä työharjoittelu kahvila Kaislassa, jossa on avotyötoiminnassa runsaasti muitakin kehitysvammaisia nuoria.

Teksti ja kuva: Eeva Grönstrand

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Ketju-lehdessä 6/2017.